Onko se, mikä tapahtuu, oikein?

Tämä filosofinen kysymys on viime aikoina pohdituttanut minua. Moni ihminen tuntuu hakevan lohtua ja elämän hyväksymisen kokemusta ajatuksista, joiden mukaan kaiken mikä tapahtuu, kuuluu tapahtua, sillä on jokin tarkoitus ja lopulta se on oikein. Helpotusta tuo siis ajatus kohtalosta, joka on lopulta oikeudenmukainen ja noudattaa jotakin suunnitelmaa, vaikkei sitä heti näkisikään.

Etsin ja luen usein erilaisia elämänviisauksia silloin, kun etsin vastauksia avoimena oleviin kysymyksiin elämässäni. Eräässä paikassa olen törmännyt usein lauseeseen: "Kaikki mitä elämässäsi tapahtuu, on oikein. Pystytkö hyväksymään tämän?". Tuo lause tökkii todella pahasti. Perustavanlaatuisesti ajateltuna, millä tavalla se on oikein, että olen syntynyt narsistisen vanhemman lapseksi ja vieläkin joudun aikuisiällä käsittelemään ja kantamaan vastuun niistä asioista, joita tämä on minulle aiheuttanut? Tämä kaikki yhä edelleen vaikeuttaa elämääni esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa, ja joudun itse kantamaan kaikesta vastuun. Vanhempani halusi minun uskovan, että se on oikein, oikeastaan, että hän on ns. "parasta mitä minulle on tapahtunut" tai "aina minun parastani haluava" jne. Lapsuudessani ei hänen mukaansa ollut mitään valittamisen arvoista (lähinnä päinvastoin), ja uskoin itsekin, että paha oloni johtui vain omista ongelmistani, eikä siitä, että jossakin muualla voisi olla ongelma.

Syvemmällä tasolla on olemassa kaksi selitystä, joiden perusteella tapahtunut voisi olla oikein. Joko a) ansaitsin sen tai b) se oli lopulta minulle hyväksi. Lapsuudessani uskoin molempiin selityksiin. Vanhempani selitti minulle usein vikojani, jotka hän ilmaisi minun ja vain minun luontaisiksi ominaisuuksikseni (ei siis esimerkiksi seurauksiksi jostakin kokemastani). Näiden vikojen vuoksi koin ansaitsevani monia ikäviä tilanteita, koin niiden olevan seurausta vioistani. Oli tärkeää olla nöyrä ja myöntää omat vikansa, oli hyveellistä ymmärtää tapahtuneen olleen oikein, koska ansaitsin sen. Samalla uskoin myös, että kaikki oli minulle hyväksi. Vanhempani selitti karaistavansa minua ja tekevänsä palveluksen silloin, kun hän kuvasi minulle millainen olen. Uskoin ja luotin, että hänellä oli jokin suurempi suunnitelma, jonka mukaisesti kaikesta tästä seuraisi minulle vain hyvää. Oppisin jotakin tärkeää ja vahvistuisin. Sen jälkeen, kun olen alkanut ymmärtämään näiden selitysten ongelmallisuutta, en ole enää voinut väkisin selittää asioita "hyviksi". Se, että minua kehotetaan tähän uudestaan ja vielä hyväksymään se (ts. antautumaan sille), saa aikaan lievän taistelureaktion. Never again.

Omassa prosessissani olen päätynyt siihen tulokseen, että maailmasta ei voi väkisin tehdä oikeudenmukaista. Kaikki asiat eivät nyt vain mitenkään voi olla oikein, vaan ne vain ovat sattumanvaraisesti tai jostakin seurauksena tapahtuvia asioita. Kaikesta voi oppia jotain ja kaikesta voi löytää jotakin, mistä esimerkiksi vahvistui tai sai enemmän ymmärrystä. Se ei silti tee tapahtuneesta oikeudenmukaista tai oikein tapahtuvaa. Lähinnä se on vain tapahtunut, ilman määreitä. On minun oma valintani, haluanko käyttää kokemuksen oppimiseen vai en. Ja vaikka voinkin sanoa oppineeni paljon, en silti toivoisi kenellekään vastaavaa. Jos jokin asia olisi "oikein", silloinhan sen pitäisi olla hyväksi kenelle tahansa ja sitä pitäisi voida toivoa kenelle tahansa.

Voin hyväksyä maailman sellaisena kuin se on, jos voidaan myöntää, että maailmaa ei voi määritellä oikeudenmukaiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi. Maailma vain on ja tapahtuu. Jos taas minua pakotetaan hyväksymään se, että kaikki maailmassa tapahtunut on oikein (jonkin kummallisen käsikirjoituksen mukaan), koen olevani mielivallan alla. Kuka ihminen täällä voi tuon käsikirjoituksen määritellä ja sanoa, että kaikki tapahtunut on oikein? Ihmisillä pitää olla lupa myös ilmaista kokemuksensa epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että kaikki tapahtuneet asiat eivät ole tuntuneet hyviltä. Asioiden merkitysten vääntely ja muuttaminen on lopulta gaslightingia, vaikkei sitä sellaiseksi tarkoittaisikaan.

Mielestäni ihmiselämän kipeimpiä kohtaamisen paikkoja on juurikin se, miten maailmassa tapahtuu paljon pahoja tai epäoikeudenmukaisia asioita. Toiset kykenevät löytämään turvan näihin liittyen esimerkiksi uskonnosta ja turvautumaan Jumalan käsikirjoitukseen ja rakkauteen. Uudemmat new age henkisyyden ajatukset kohtalosta tai karmasta ovat vastaavia selityksiä tähän kysymykseen. On rauhoittavaa turvautua johonkin itseä suurempaan ja luottaa siihen, että tämä suurempi on kuitenkin suunnitellut asiat oikeudenmukaisesti. Jokaisen omana henkilökohtaisena vakauksena tämä on kunnioitettavaa, mutta ongelmia syntyy, jos näitä ajatuksia aletaan tuputtamaan muille. Ymmärrän, että ilon ja rauhan löytänyt ihminen haluaa jakaa tätä onnistumisen tieksi kokemaansa myös muille. Samalla on hyvä kuitenkin ajatella edes sitä, että ihmisten täytyy saada ilmaista myös epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa. Sitä ei saa tunkea tukahduttamaan, tai muuttuu gaslighttaajaksi.

Olen itse kokenut, että "kaikki on lopulta oikein" -selitys ei vain uppoa. Minulle on ollut tärkeämpää kohdata epäoikeudenmukaisuus silmästä silmään, myöntää että se on todellisuutta ja hyväksyä todellisuus tällaiseksi. Olen lapsuudessani uskonut minua vahvemman tahon suunnitelmaan ja joutunut toteamaan, ettei se ollutkaan luotettava. Minä, niin kuin varmasti moni muukin, olen pitkään etsinyt ja toivonut löytäväni oikeudenmukaista paikkaa maailmasta. Samalla olen kokenut katkeruutta aina silloin, kun jokin ei ole mennyt oikeudenmukaisesti. Mitä enemmän olen etsinyt ja vaatinut oikeudenmukaisuutta, sitä enemmän olen kokenut katkeruutta. Tämä on lopulta muuttunut mahdottomaksi dilemmaksi, sillä narsistin kohdanneet joutuvat elämässään monien todellakin epäoikeudenmukaisten tilanteiden eteen, ja siinä lopulta vain hajoaa, jos ei päästä irti. Käsittämättömyyden aste näissä tilanteissa on vain niin valtava, ettei sitä edes tajua. On pakko hyväksyä, että narsisti on tällainen, eikä kukaan tule "pelastamaan" tai tekemään asialle mitään. On myös pakko hyväksyä, että itse on nyt tällainen, seuraukset joutuu kantamaan omassa selässään ja toipumistyö täytyy tehdä itse. Niitä ei voi työntää takaisin narsistille, eikä hän niistä koskaan mitään vastuuta ottaisikaan.

Sen sijaan, että etsisin ja vaatisin oikeudenmukaisuutta ulkopuoleltani, olen päättänyt mieluummin alkaa itse luomaan sitä mahdollisuuksieni mukaan. Sillä maailmasta löytyy paljon reiluja ja mukavia ihmisiä, jotka vastaavat hyvään hyvällä, ja yhtäkkiä huomaakin olevansa siinä turvallisessa ja oikeudenmukaisessa paikassa, jota aina etsi. Katkeruus vähenee, kun hyväksyy epäoikeudenmukaisuuden olemassaolon, sille ei voi mitään. Maailma on täynnä erilaisia ulottuuvuksia, hyvä ja paha ovat olemassa samanaikaisesti. Kummankaan niistä ei tarvitse selittää toista olemattomaksi ("kaikki ihmiset ovat lopulta pimeän puolensa armoilla" tai "kaikella tapahtuneella on aina jokin hyvä tarkoitus").



Neiti Kettu

Kommentit

  1. Lause mikä ei tapa tekee meidät vahvemmaksi tai ihmiselle annetaan sen verran myös mikä jaksaa kantaa,on tsemppaamiseen kehitettyjä valheita.Elämä ei ole millään muotoa oikeudenmukainen.Vain harvoin kiusattu on ansainnut kohtaloaan.
    Paremmin pitää paikkansa Kummeli viisaus: paha vie aina parhaat päältä.

    Kokemuksista voimme toki oppia.Kiusaamisesta tai ongelmista selvittyä osaa arvostaa elämää uudella tavalla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti