Narsismi ja vääristynyt mentalisaatio

Mentalisaatio on termi, jolla tarkoitetaan "mielen pitämistä mielessä". Käytännössä tämä tarkoittaa
1) tietoisuutta mielen tilojen (tunteet, ajatukset, motivaatiot jne.) olemassaolosta,
2) ymmärrystä omista kunkin hetkisistä mielentiloistaan,
3) käsitystä toisen ihmisen mielen tilojen erilaisuudesta omiin mielentiloihin nähden,
4) toisen ihmisen mielen tilojen päättelyä erilaisten vihjeiden avulla sekä
5) toisen ihmisen mielentilojen ymmärtämistä myötäkokemisen avulla.

Mentalisaatiokyvyssä voi olla ongelmia erilaisilla tavoilla. Klassisin esimerkki on autismi, jossa mentalisaation vaikeudet liittyvät usein mentalisaation puutteellisuuteen. Mielen tilojen erittely ei välttämättä luontaisesti edes kiinnosta, eikä siten opi myöskään arvioimaan niitä. Puutteellinen mentalisaatio sivuuttaa tunteet ja ajatukset käyttäytymisen motivaationa ja tarkastelee maailmaa mekanistisesti. Autismi ilmenee kirjona, jolloin yksilöiden välillä on monenlaisia eroja. En niistä lähde kuitenkaan tarkemmin tässä kirjoittamaan, sillä se menee jo aiheen ohi.

Puutteellisen tai puuttuvan lisäksi mentalisaatiokyky voi olla myös osittaista. Tällöin mielentiloista on jonkinlaista käsitystä, mutta osa tärkeistä viesteistä jää ymmärtämättä. Joskus omien mielen tilojen ymmärtäminen on parempaa kuin muiden, ja joskus taas toisinpäin. Tämä voi olla seurausta monesta eri asiasta, mutta muun muassa siitä, ettei ole lapsena saanut tukea mentalisaatiokyvyn kehittymiselle. Traumaattinen tai stressaava lapsuus voi aiheuttaa myös ylivirittynyttä mentalisaatiota, jolla tarkoitetaan mielen tilojen lukemista sinnekin, missä niitä ei ole. Ongelmallisimpia mentalisaation muotoja taas ovat vääristynyt mentalisaatio ja pseudomentalisaatio. Vääristyneellä mentalisaatiolla tarkoitetaan vääristyneiden ja väärien mielentilojen lukemista tilanteisiin, pseudomentalisaatiolla taas kykyä ymmärtää toisen mielen liikkeitä ilman ymmärrystä myötäkokemisen kautta.

Eri muotoja voi olla helpompi ymmärtää seuraavien esimerkkien kautta:

Heli istuu kahvilassa lukemassa kirjaa ja hänen viereensä istuu yhtäkkiä mies. Heli nostaa katseensa kirjasta ja mies sanoo: "saanhan istua tähän odottamaan annostani?". Heli ei ehdi vastata, kun mies jo kehuu tämän kirjamakua. Heli hymyilee pienesti, katsoo kirjaansa ja on vastaamassa, mutta mies ehtii jo sanoa: "on niin mukavaa, kun jotkut vielä lukevat tuollaisia älyä vaativia kirjoja, eivätkä vain hömppää". Heli jää katsomaan miestä. Miltä Helistä tässä vaiheessa tuntuu?
a) että hän on valinnut väärän kirjan mukaansa
b) hän on mielissään miehen osoittamasta kehusta
c) hän on ärsyyntynyt siitä, että mies lähestyy häntä niin voimakkaasti
d) hän kokee olonsa imarrelluksi, mutta kuitenkin hämmentyneeksi tilanteen yllättävyyden vuoksi

Pentti istuu työpaikan kahvihuoneessa, lukee lehteä ja juo kahvia yksin. Muut huoneessa käyvät eivät pysähdy juttelemaan hänen kanssaan. Jos olisit Pentti, mitä ajattelisit muiden huoneessa käyneiden ajattelevan sinusta?
e) He pelkäävät minua tai ovat kateellisia, koska olen parempi työssäni kuin he, enkä jaksa jutella heidän typeristä asioistaan.
f) He välttelevät minua, koska pitävät minua inhottavana eivätkä halua olla kanssani tekemisissä.
g) He ajattelevat, että olen tauolla ja lepään lehteä lukien. Ehkä he eivät halunneet häiritä.

Kohta A kuvaa puuttuvaa mentalisaatiota, kohta B osittaista, kohta C ylivirittynyttä ja kohta D realistista mentalisaatiota. Kohta E kuvaa positiivisella vääristymällä värittynyttä epärealistista tulkintaa muiden mielen tiloista. Kohta F taas kuvaa kielteisellä vääristymällä värittynyttä tulkintaa muiden mielen tiloista. Kohta G on näistä vaihtoehdoista esimerkki neutraalista mentalisaatiosta. Pseudomentalisaatiota ei tässä esimerkissä ollut mukana, sillä sen kohdalla kyse on eniten myötäelämisen kyvyn puuttumisesta. Olen aiemmin kirjoittanut kognitiivisesta ja emotionaalisesta empatiasta (ks. Empatia-ansa näyttäytyy narsistisessa suhteessa) ja pseudomentalisaatiossa on kyse samasta ilmiöstä. Pseudomentalisoiva osaa älyllisesti ymmärtää toisen mielentiloja, mutta ei samaistu tai tunne niistä tunnevastetta itse. Näin ollen tämä tunnevaste ei saa aikaan myötätuntoista ja tilanteeseen sopivaa käyttäytymistä. Tästä ilmiöstä on puhuttu eniten psykopatian kohdalla. Se liittyy usein myös kiusaamiseen ja sadismiin, jossa toisen mielentiloja manipuloimalla voi saada aikaiseksi haluttuja tuloksia.

Eri tavalla hankalien ihmisten kanssa tekemisissä olleiden on hyvä ymmärtää, että mentalisaatio voi olla ongelmallista muillakin tavoin (ja usein onkin) kuin mitä se psykopaattisia piirteitä omaavilla on. Yllättävän moni hankalasti käyttäytyvä ihminen ei oikeasti yli-inhimillisen tehokkaasti näe muiden pään sisään ja ohjaile asioita neron lailla, vaikka se siltä tuntuisikin. Varsinkin narsistiselle henkilölle on todella imartelevaa, että koet näin, ja he usein itse uskovatkin olevansa kaiken ohjaksissa. Todellisuus taas on usein jotain ihan muuta. Kokemus siitä, että et ole enää itse oman elämäsi ohjaksissa, kuuluu osana traumaan ja sitä narsistinen henkilö ensisijaisesti myös tavoittelee. Kun traumasidos, hämmennys, epäily, pelko ja munan kuorilla käveleminen saavat sinut kiinni tilanteeseen, olet mukana narsistin luomassa tarinassa, etkä enää itsekään näe maailmaa realistisesti.

Yksi askel kohti vapautta on sen tunnistaminen, että tämä pelottavalta tai taitavalta tuntuva henkilö ei oikeasti osaakaan arvioida mielentilojasi aivan oikein. Se on osa suurempaa vapautumista, jossa koet, että sinulla on vaihtoehtoja, etkä olekaan oikeasti jumissa. Moni muukin asia liittyy tähän, mutta keskityn nyt vain mentalisaatioon. Jotta voisit tämän oivalluksen tehdä, täytyy sinun ensin palauttaa tai opetella (jos olet jo lapsuudessasi kokenut vastaavaa) kykysi mentalisoida omia mielentilojasi. Narsistisessa suhteessa yleensä antaa avaimet narsistille ja antaa hänen määritellä, mitä tunnet ja ajattelet (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Ota homma haltuun määrittelemällä itse itsesi). Tällöin sinun on mahdotonta nähdä epäsuhtaa sen välillä, miten aidot tuntemuksesi eivät vastaa narsistin sinulle määrittelemiä. Olen jo lukemattomia kertoja painottanut omien tuntemustensa tarkastelun tärkeyttä ja ensisijaisuutta toipumisessa (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Löydä yhteys omaan itseesi), mutta sitä ei koskaan voi painottaa liikaa. Luota siihen, että tiedät itse, mitä ajattelet ja tunnet. Sen jälkeen voit pikku hiljaa alkaa havaita, miten pieleen narsisti useinkin osuu.


Mentalisaation vääristymisen taustat

Koska tulkinnat omista ja muiden ihmisten mielen tiloista ohjaavat käyttäytymistä, on narsistin käyttäytyminen siten usein seurausta vääristyneestä mentalisaatiosta. Narsismin syvimpiin uskomuksiin liittyy käsitys siitä, että maailma ja muut ihmiset ovat jollain tapaa pahoja ja haluavat narsistille pahaa (ks. Miksi narsisti ajattelee olevansa uhri?). Läheiseen ja vastavuoroiseen ihmissuhteeseen asettuminen on mahdotonta, sillä se asettaisi narsistin liian haavoittuvaiseksi. Sen sijaan hän on oppinut täyttämään tarpeensa kontrolloimalla muita ihmisiä ja käyttämällä heitä esineen kaltaisina vaihdettavina objekteina. Narsistin maailmassa vallitsee siis eräänlainen kauhun tasapaino, maailma on paha, mutta kun siinä tarpeeksi taitavasti liikkuu, voi saada omat tarpeensa täytetyksi. Tapa, jolla narsisti näkee ja tulkitsee ympärillään olevien ihmisten ajatuksia, tunteita ja motiiveja, on syvällä tasolla vääristynyttä.

Lisäksi jotta muiden kontrolloiminen ja siten omien tarpeiden täyttäminen onnistuisi, on narsistin opittava jo pienestä pitäen pseudomentalisaatiota. Tällainen mentalisaatio ei ole aitoa mentalisaatiota siksi, että se ei muodostu vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa, vaan sen tarkoitus on lähinnä välineellistä ja auttaa omien tarpeiden täyttämisessä. Aito mentalisaatio pohjaa kiinnostukseen ja uteliaisuuteen toisen ihmisen mielen tiloja kohtaan ja luo mielihyvää silloin, kun vuorovaikutuksessa molemmat osapuolet tulevat toisilleen nähdyiksi. Narsisti sen sijaan ei ole koskaan oppinut näkemään itseään tai muita, eikä hän koskaan ole lopulta siten myöskään tullut nähdyksi. Nähdyksi tuleminen vaikuttaa hänestä pelottavalta kokemukselta, jota hän pyrkii välttämään ja sen sijaan tyrkyttämään muille luomiaan muotokuvia nähtäväksi. Varhaisessa traumassa narsisti on kokenut, ettei hänessä ole mitään hyvää nähtävää, vaan että hänen sisimpänsä on vain häpeän värittämää. Tämän vuoksi monet loogiselta tuntuvat yritykset osoittaa rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa narsistille saavat tämän kavahtamaan vain kauemmas ja hyökkäämään. Narsisti tulkitsee sinun haluavan hänelle jollain tavalla pahaa, koska yrität murtaa huolella luotua imagoa, ehkä yrität käyttää häntä hyväksesi jollain tapaa. Narsisti tuntee olonsa turvallisimmaksi silloin, kun emotionaalinen etäisyys on tarpeeksi suuri.

Vääristynyt mentalisaato juontaa juurensa lapsuudesta. Narsisti ei ole lapsuudessaan saanut mahdollisuutta aitoon vastavuoroiseen yhteyteen, jolloin myöskään mentalisaatiokyvyllä ei ole ollut mahdollista kehittyä optimaalisella tavalla. Voi olla, että toisten sisäinen maailma on ollut lapsena liian pelottava tarkastella kunnolla (esimerkiksi väkivaltaisten kokemusten vuoksi - väkivaltaisuuden motiivien ja impulssien tunnistaminen ihmisessä, josta on lapsena riippuvainen, on liian vaikea asia käsittää). Tällöin turvallisempaa on tarkastella maailmaa mustavalkoisesti ja tarpeen vaatiessa puolustautua uhkaa kohtaan. Toisaalta voi olla, että narsisti on saanut lapsuudessaan hyvin vääristynyttä viestiä siitä, kuka hän on (esimerkiksi haukkumista ja lyttäämistä). Sen myötä hän on oppinut tarkastelemaan ihmisten mieliä (omansa mukaan lukien) vääristyneellä tavalla. Voi myös olla, että emotionaalinen kontakti läheisiin ihmisiin on vain puuttunut niin, että toisen mielestä ei ole saanut kiinni. Tällöin emotionaaliset tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi, mutta oppimalla pinnallisia tapoja ymmärtää ihmisiä on ollut mahdollista oppia pseudomentalisaatiota.

Pseudomentalisaatio mahdollistaa sen, että narsisti oppii, mistä naruista pitää vetää, jotta saa ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Tämä voi olla monenlaista manipulointia, tai sitten vain tarvetta ja halua saada sinut pois omasta tasapainostasi nostattamalla tunteita. Näissä tilanteissa moni kohteeksi joutunut kokee, että narsisti osaa päästä heidän päänsä sisään, vaikka todellisuudessa he ymmärtävät toisen sisäistä maailmaa vain juuri sen verran, kuin on tarve. Tämä ymmärrys ja käsitys on lopulta varsin puutteellinen, eikä omaa niitä kaikkia yksityiskohtia, joita jokaisen ihmisen mielessä oikeasti liikkuu. Mitä pidempään kokee olevansa narsistin "luettavana", sitä enemmän voi alkaa itsekin uskoa omien mielen tilojensa olevan yhtä suppeita, kuin mitä narsisti olettaa. Väitteet siitä, että olet itsekäs, koska teit asian X, voivat alkaa tuntua loogiselta. Tilanteen kokonaiskuva ja kaikki siihen vaikuttaneet tekijät unohtuvat, ja simppelit tulkinnat alkavat vallata omaakin mieltä. Käsitys omasta itsestä muuttuu yhtä kielteiseksi, kuin miten narsistikin maailman näkee - eli mentalisaatio vääristyy. Aitoa kohtaamista ja nähdyksi tulemista ei tapahdu, ja sen sijaan tämä vääristynyt kohtaaminen muodostuu ainoaksi tavaksi peilata ja käsittää omaa mieltään muiden silmissä.


Mentalisaation vääristyminen narsistin lähellä

Siinä missä narsistin oma mentalisaatio on vääristynyt kohtaamattomuuden kautta, aiheuttaa narsistinen väkivalta usein pitkäkestoisena myös narsistin läheisessä ylivirittynyttä tai vääristynyttä mentalisaatiota. Klassisin esimerkki tästä on epäluuloisuus ja ehkä täysi varmuuskin siitä, että joku neutraalin kommentin heittänyt ihminen haluaa tahallaan ilkeillä. Narsistinen väkivalta jatkuvasti vihjailee, soittaa koirapilliä ja on sadistisesti piiloinhottavaa niin, että siihen tottuu normaalina asianlaitana. Tavallaanhan tällöin ei ole kyse mentalisaation vääristymästä, sillä narsistin mieltä tarkasteltaessa tällainen arvio on varsin realistinen. Ongelma on kuitenkin se, että ihminen alkaa nopeasti yleistämään samaa tulkintamallia myös muihin ihmisiin, joiden kohdalla tämän kaltainen arviointi ei pidä paikkansa. Samalla myös jatkuva stressi siitä, onko tehnyt jotakin väärin ja milloin narsisti taas räjähtää, ylivirittää mentalisaatiota olemaan varuillaan jo pienimmästäkin merkistä. Tämä on adaptiivinen reaktio niihin olosuhteisiin, joissa narsistin kanssa elää, mutta ei enää toimikaan muunlaisissa olosuhteissa.

Erityisesti tätä asiaa sai miettimään seuraava esimerkki, jolla mitataan mentalisaatiokykyä:

Oliverin matematiikan opettaja on juuri ilmoittanut kokeen tulokset. Oliverilla meni se hyvin. Illalla kotona hän sanoo isälleen: "Sain luokan kolmanneksi parhaimman tuloksen." Isä vastaa: "Hmmm, ensimmäinen on aina parempi kuin kolmas." Oliver lähtee huoneesta nopeasti ja viettää loppuillan omassa huoneessaan yksin. Miksi Oliver mahtoi tehdä näin?
a) Oliver haluaa tehdä kotitehtävänsä ajoissa valmiiksi ja katsoa TV:tä
b) Oliver on ärsyyntynyt siitä, miten hänen isänsä yritti nolata hänet ja saada hänet tuntemaan olonsa huonoksi
c) Oliver on surullinen, hän olisi toivonut, että hänen isänsä olisi kehunut häntä
d) Oliver katuu, ettei hän opiskellut tarpeeksi miellyttääkseen isäänsä

Kohta A kuvaa puutteellista mentalisaatiota, kohta B ylivirittynyttä tai vääristynyttä mentalisaatiota muita kohtaan, kohta C realistista mentalisaatiota sekä kohta D ylivirittynyttä tai vääristynyttä mentalisaatiota itseä kohtaan. Monessa narsistista väkivaltaa sisältävässä kodissa kohdat B ja D voisivat hyvinkin olla täysin realistisia tapoja tulkita mitä tapahtuu. Esimerkissä ei kuitenkaan anneta näihin kahteen selkeitä vihjeita, siksi C on vaihtoehdoista kaikkein perustelluin. En kuitenkaan keksi sellaista tilannetta, jossa terveessä ja terveet mentalisoinnin valmiudet lapselle anteessa perheessä tapahtuisi tällainen tilanne. Isän motiivit jäävät epäselviksi, vähintäänkin aikamoinen ankka suusta pääsee. Tehtävä toimii kuitenkin selkeästi triggerinä lukijan omille traumakokemuksille, jolloin B tai D tulee helposti valittua omien kokemusten pohjalta. Jos terveessä perheessä isä yhtäkkiä laukaisisi tällaisen kommentin, lapsi ehkä ihmettelisi ja kokisi kohdan C lailla. En kuitenkaan edelleenkään keksi milloin ja miksi näin kävisi.

Mieti silti sitä, minkä vaihtoehdon olisit itse luontaisesti valinnut? Se kertoo traumapohjastasi ja siitä, minkä tyyppisiin mentalisaation erheisiin olet taipuvaisempi. A:n valitseminen kertoo mielen tilojen ja tunteiden välttelystä, B:n valitseminen vääristyneiden tulkintojen kohdistamisesta muihin ihmisiin ja D:n valitseminen vääristyneiden tulkintojen kohdistamisesta omiin mielentiloihin. Kohdan valinta voi muuttua myös ajan myötä, olisin esimerkiksi itse ennen irti pääsemistäni valinnut D:n, mutta narsismin juuri tajunneena taas kohta B olisi osunut enemmän silmiin. Nämä taipumukset on hyvä tunnistaa, jottei niitä ala soveltamaan myös tilanteisiin, joihin ne eivät sovi. On luonnollista, että eri kohdissa toipumisprosessia eri teemat tuntuvat erityisen tärkeiltä ja niitä haluaa korostaa joka puolella (esimerkiksi tässä tehtävässä tuoda esille, että hei, tämä isä voi hyvin olla narsistinen, eikö kukaan näe?).


Vääristyneen mentalisaation merkitys

Vääristyneen mentalisaation merkityksellisyyden hahmottaa parhaiten käsittämällä, minkälainen vaikutus sillä on kehittyvään lapseen. Lapsen ensimmäinen käsitys itsestään syntyy sitä kautta, miten hänet nähdään ja miten hänelle vastataan. Lapsuudessa aivot muotoutuvat hurjaa vauhtia, yhteyksiä muodostuu, vahvistuu ja katoaa sitä mukaa, minkälaisia viestejä ympäristöstä saamme. Monet self-help-aatokset yrittävät julistaa itsenäisen ja riippumattoman pärjäämisen ilosanomaa, mutta lopulta olemme kehityksellisesti kiinni siinä, miten muut meihin suhtautuvat. Ensimmäinen käsityksemme itsestämme on aina ollut jonkun muun luoma, ja vasta jonkinlaisten positiivisten tai korjaavien ihmissuhdekokemusten myötä voimme edes pystyä luomaan omaa tasapainoista käsitystä itsestämme. Onneksi positiivisia kokemuksia on kuitenkin mahdollista saada edes jostakin, ja jokainen niistä on merkityksellinen, vaikka vaikuttaisi kuinka mitättömältä tahansa. Täydellisessä deprivaatiossa (vailla minkäänlaista emotionaalista turvaa/läheisyyttä) kasvaneella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin turvautua esimerkiksi narsistisiin tai muihin patologisiin selviytymismalleihin selviytyäkseen. Tällaisella lapsella ei ole realistista tai tasapainoista käsitystä itsestään, eikä sellaista aikuisiälläkään voi niin vain mistään repäistä mukaansa.

Ihanteellisesti lapsen käsitys itsestään kehittyy silloin, kun vanhempi tai muu hoitaja on kiinnostunut hänen mielen tiloistaan ja pyrkii miettimään, mitä lapsi kulloinkin mahdollisesti ajattelee, tuntee, haluaa tai kokee. Ihanteellisessa tilanteessa vanhempi myös ymmärtää, ettei hän koskaan voi täysin varmasti tietää, mitä lapsen mielessä liikkuu, ja siksi hän pyrkii vuorovaikutuksen keinon arvailemaan ja tutkimaan, mitä lapsi oikeasti kokee. Hän ymmärtää, että voi välillä erehtyä ja on valmis korjaamaan tällaiset tilanteet myöntämällä erehdyksensä. Lapsen oman mentalisaatiokyvyn kehittymisen kannalta juuri erilaiset erehtymistilanteet ovat olennaisia, sillä silloin lapsi oppii hoitajan mielen olevan erillinen omasta mielestä. Todellisessa elämässä sattuu monia hetkiä, joissa vanhempi esimerkiksi väsymyksen tai muun syyn vuoksi välillä mentalisoi heikemmin lasta, eikä aina jaksa yrittää ymmärtää. Nämäkin hetket ovat olennaisia kehittymisen kannalta silloin, kun vanhempi pyrkii myöhemmin korjaamaan suhdetta esimerkiksi myöntämällä mahdolliset ylilyöntinsä tai muuten viestimällä ymmärtävänsä myös lapsen näkökulman asiaan. Ihanteellinen mentalisaatio ei tarkoita lapsen tahtoon myöntymistä, vaan sitä, että viestii lapselle miksi jokin asia pitää tehdä tietyllä tavalla hyväksyen samalla sen, että lapsi voi olla eri mieltä.

Mentalisoivan vanhemman lapsi havaitsee vanhempansa eleissä, ilmeissä, äänessä ja sanoissa oman tunnetilansa ja kokee sekä tulevansa nähdyksi että ymmärtävänsä oman tunnetilansa paremmin. Tunnetila tulee yhdessä säädellyksi, kun vanhempi ottaa sen vastaan ja muuntaa sen sopivalla tavalla kestettäväksi viestimällä lapselle takaisin tämän ja vanhemman oman mielen tilan yhdistelmää. Vanhempi ei siis uppoa suoraan samaan kauhukokemukseen, joka lapsellakin on, mutta resonoi siihen empaattisesti ja viestii samalla rauhallisuutta. Pieni lapsi ei vielä yksin kykene kantamaan valtavalta tuntuvia tunnekokemuksiaan, mutta pystymällä vaikuttamaan hoitajaansa (saamalla tämän vastaamaan ja peilaamaan saamaa tunnetilaa) tunnetila muuttuu jaetuksi ja helpommin kannettavaksi. Aito vuorovaikutus on vastavuoroista, jolloin voidakseen osallistua siihen, lapsen on pystyttävä myös vaikuttamaan hoitajaan ja saamaan tässä aikaan reaktioita. Näin lapsi lopulta oppii olevansa oma erillinen itsensä, jolla on omat sisäiset mielen liikkeensä ja joka voi olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja päästä siten vaikuttamaan myös ympäröivään maailmaan.

Jos ensisijainen hoitaja mentalisoi lapsen mielen tiloja vääristyneesti, lapsi ei opi tuntemaan itseään. Hoitaja vastaa lapsen kommunikointi- ja tunteen ilmaisuyrityksiin kummallisella tavalla, josta lapsi ei löydä vastaavuutta oman tuntemuksensa kanssa. Tällöin omaan kokemukseen muodostuu musta aukko, tuntematon, jota ei ymmärrä. Lapsi oppii tulkitsemaan olevansa sitä, mitä vanhempi hänelle viestii - esimerkiksi itsekäs, julma, kiusankappale, nössö, tyhmä jne. Hän ei opi ymmärtämään ja käsittämään tunteitaan ja ajatuksiaan. Vääristyneesti mentalisoiva vanhempi voi esimerkiksi tulkita, että kylmissään itkevä lapsi itkee siksi, että hän haluaa tahallaan kiusata vanhempaa ja pilata hänelle tärkeän hetken vain inhottavuuttaan. Tai hän voi tulkita, että lapsi, joka ei vielä osaa ymmärtää vanhemman monimutkaisia mielentiloja ja empatisoida niitä, on itsekäs. Näistä tulkinnoista on vain luonnollinen seuraus se, että vanhempi rankaisee tai kohtelee julmasti lasta - ja kokee tekevänsä täysin oikein.

Vääristyneisyyden lisäksi lapselle on haitallista se, että vanhempi pysyy vuorenvarmasti kiinni omissa vääristyneissä käsityksissään. Hän on sataprosenttisen varma siitä, että hänen käsityksensä lapsen kokemuksesta on oikea. Tietysti lapsi halusi vain kiusata häntä, tai tietysti lapsi on omanapainen muista välittämään kykenemätön riesa. Narsistisen vanhemman mentalisaatio on vääristyneisyydessään ehdottoman pysyvää. Se on täydellinen totuus ja muuta vaihtoehtoa ei ole. Vanhemman ja lapsen mielet ovat yksi ja sama, sulautuneita toisiinsa, vanhempi ikään kuin kokee voivansa lukea lapsen mieltä täydellisesti. Narsistisella vanhemmalla ei ole myöskään halua tutkistella lapsen mielentiloja uteliaasti ja pohtia, mistä voisi olla kyse - ja lopulta miksi niin tekisi, kun lapsen mieli kerran on ikään kuin maagisesti heti tavoitettavissa. Narsistinen vanhempi joko tietää kaiken selkeästi, tai sitten lapsen ajatuksilla, tunteilla ja motiiveilla ei edes ole merkitystä. Niillä ei ole merkitystä, eikä niitä tarvitse tietää, riittää kunhan lapsi toimii niin kuin vanhempi haluaa (täyttää vanhemman tarpeet toimivana objektina). 

Vuorenvarmuuden ja vääristyneisyyden ei tarvitse edes koskea suuria asioita. Kyse voi yksinkertaisesti olla myös siitä, miten vanhempi uskoo tuntevansa lapsensa läpikotaisin, mutta todellisuudessa tämä käsitys ei vastaa lapsen todellisuutta. Vanhempi voi varmana vakuuttaa tietävänsä mistä lapsi pitää, mikä hänelle on tärkeää, mitä hän haluaa tehdä, ja sanoa, että heidän välisensä suhde on hyvin tiivis. Käytännössä lapsi voi kokea, että hänet on väkisin viety harrastuksiin, joista hän ei pidä, hänet on väkisin puettu vaatteisiin, joista hän ei pidä jne. Aina lapsi ei välttämättä edes tietoisesti ymmärrä, ettei pidä näistä asioista vaan ajattelee, että hänen kuuluisi pitää niistä. Epämukava tunne aiheuttaa syyllisyyttä siitä, ettei ole tarpeeksi kiitollinen. Vanhempi kokonaisvaltaisella tavalla määrittelee, millainen lapsi on ja mitä hän tuntee. Kaikki poikkeamat tästä määritelmästä ovat vanhemmalle uhka ja sanoitetaan lapsen itsekkyydeksi tai muuksi ongelmaksi.

Lapsi kokee tällöin, ettei hän ole olemassa. Olemassa on jokin hahmo, johon hän voi ja johon hänen odotetaan asettuvan, mutta jota hän ei koe omaksi itsekseen. Yhdessä olon tai olemassa olon hetkiä voi kokea vain asettumalla tähän hahmoon ja olemalla tarpeellinen juuri siten, miten vanhempi haluaa. Lapsi oppii tulkitsemaan omia tuntemuksiaan vääristyneesti, luonnolliset tarpeet muuttuvat itsekkyyden osoitukseksi ja ilkeydeksi. Lapsen on vaikea kyseenalaistaa vanhemman hänelle peilaamaa vääristynyttä peilikuvaa, ja siitä tulee aito ymmärrys siitä kuka olen ja miltä näytän muiden silmissä. Käsitys muuttuu sisäistetyksi, ja lapsi olettaa myös muiden näkevän ja suhtautuvan häneen samalla tavalla. Hän alkaa kokea jatkuvaa syyllisyyttä ja häpeää asioista, joista hän ei ymmärrä kunnolla miksi näin tuntee. Jotain vikaa hänessä on tai jotain hän on varmasti tehnyt väärin, vaikkei ymmärräkään mitä. Se, ettei hän ymmärrä, kuvaa vain sitä miten itsekäs ja siten kykenemätön ymmärtämään tekemäänsä virhettä hän on.

Olemassa olon puute syntyy sekä siitä, etteivät aidot tunnetilat tule koskaan nähdyksi, mutta myös siitä, ettei lapsi pysty vaikuttamaan vanhempaansa. Hän on ikään kuin ilman toimijuutta, yksin kellumassa tyhjiössä pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Vanhemman todellisuus on ehdoton ja hän kokee olevansa maagisesti yhteydessä lapsen mieleen, jolloin lapsen aidot ilmaisut eivät saa aikaan vastausta, ne vain kimpoavat kiviseinästä. Lapset, joilla ei ole tai jotka eivät kykene ottamaan tukea vastaan vastavuoroisemmilta aikuisilta elämässään, pyrkivät monesti kompensoimaan tätä toimijuuden puutetta kontrolloimalla ympäristöään. Jotkut lapset oppivat pyörittämään tilanteita vihan purkauksilla, radikaalilla käyttäytymisellä, kostoilla, sanomalla mitä halutaan kuulla, näyttämällä söpöltä tai muilla manipulaatiokeinoilla. Nämä lapset ovat luopuneet yrityksestä muodostaa läheisyyttä toisten ihmisten kanssa ja käyttävät aikuisia lähinnä omien tarpeidensa välineinä huomatessaan saavansa aikaan reaktioita erilaisilla radikaaleilla keinoilla. Tällöin puhutaan esimerkiksi lapsuuden käytöshäiriöistä. Toiset lapset taas oppivat säätelemään ympäristöään miellyttämällä, palvelemalla, auttamalla, kuuntelemalla ja olemalla kaikkea mitä toivotaan. Tällä tavalla he kokevat edes hieman vaikuttavansa siihen, mitä ympärillä tapahtuu, vaikkeivät he pystykään aidosti omana itsenään olemaan aktiivisia toimijoita. On hyvä erottaa, että reippaan ja toimeen tarttuvan oloinen lapsi ei oikeasti koe olevansa reipas ja aktiivinen toimija, joka voisi omana itsenään astua esiin ja vaikuttaa. Hän ei ole itse päättämässä ja toimimassa omista sisäisistä motiiveistaan lähtöisin, vaan hän toimii pakosta ennalta asetetuissa raameissa. Huomioitavaa on kuitenkin, että kontrolloinnin asteessa on eroja ja lapsen kohdalla kehityksen suuntaa on vielä mahdollista muuttaa.




Vääristynyt mentalisaatio johtaa vuorovaikutuksessa lopulta aina siihen, että kokemus omasta olemassaolosta horjuu. Aikuisella ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia suodattaa tätä kuin lapsella, mutta pitkäkestoisena tällainen vääristynyt vuorovaikutus vaikuttaa myös häneen. Vuorovaikutuksessa avaamme aina osan itsestämme esille haavoittuvaiseksi, ja kun tulemme kohdatuksi vääristyneesti, kokemuksemme myös omasta itsestämme voi alkaa vääristyä. Pahimmillaan koemme, että tämä vääristynyt tai pseudomentaalinen "luenta" oikeasti osuu ja että olemme kuin "avoin kirja", jolloin luulemme olevamme sellaisia, kuin meidät vääristyneesti nähdään. Lopulta tiedämme itse parhaiten miksi jokin osui ja mistä siinä on kyse, kun teemme tarpeeksi työtä tutustuaksemme omiin tuntemuksiimme ja ajatuksiimme. Opimme, että kukaan ei voi olla täydellisesti yhtä oman mielemme kanssa ja lukea sitä täydellisesti. Sen sijaan voimme kokea rikkaita ja mieltämme laajentavia hetkiä vuorovaiktuksessa silloin, kun mentalisaatiota toteutetaan avoimesti, kiinnostuneesti, kunnioittaen ja erillisyyden (erehtyväisyyden) tunnistaen.



Neiti Kettu