Narsismi ja perfektionismi
Yksi narsismiin keskeisesti liittyvä asia on perfektionismi. Se häilyy asioiden ympärillä usein jollain tapaa, eri tavoilla eri tilanteissa. Perfektionismi voi suuntautua narsistiin itseensä tai hänen lähellään oleviin ihmisiin. Yleensä selitysmalli kulkee niin, että narsisti itse onnistuu täydellisesti silloinkin, kun näin oikeastaan ei olekaan, ja lähellä olevat ihmiset taas eivät koskaan onnistu tai ole tarpeeksi hyviä ja riittäviä. Narsistin lähellä oleville ihmisille tulee helposti tunne, ettei lukuisista yrityksistä huolimatta riitä, ja aina jokin omassa itsessä on puutteellista. Silti moni narsisti tuntuu vaativan itseltäänkin paljon, eikä ole tyytyväinen itseensä tai elämäänsä, ellei ole saavuttanut jotain suurta.
Asiaa syvemmin tarkastellessa huomaa, ettei perfektionistinen vaatimus narsistin mielessä ole aivan niin yksioikoinen, että se olisi vain keino haukkua muita. Perfektionismi tai täydellisyyden tavoittelu on osa turvallisuuden kokemusta. Osa narsisteista on voinut kokea lapsuudessaan julmaa perfektionistista vaatimusta, ja osa taas on luonut tämän vaatimuksen itselleen luodakseen turvaa epävakaassa ympäristössä. Moni narsisti ei aikuisiällä edes tunnista, miten vahvoja perfektionistisia vaatimuksia he asettavat elämälleen, ja miten asiat voisivat olla myös toisella tavalla. Narsisti vaatii itseltään ja läheisiltään täydellistä puhtautta. Pienikin virhe, likaisuuden osoitus, tahraa kaiken ehdottomasti. Enemmän covert-tyyliset narsistit voivat itsessään tällaisen pienen tahran nähtyään syöksyä marttyyriuteen: "olen turha ja huono ihminen". Tahra yritetään saada mitätöidyksi siten, että muut nostattavat: "etkä ole, olet näin ja näin hyvä". Overt-tyylisemmät taas tulkitsevat tuntemuksensa niin, että hänessä epävarmuutta aiheuttanut tilanne tai ihminen on kamala ja hirvittävän paha. Muissa nähty virheellisyys taas aiheuttaa pelkoa, jonka kummankin tyylinen narsisti usein pyrkii korjaamaan haukkumalla, rankaisemalla, kostamalla tai aiheuttamalla jollain muulla tavalla pahan olon tälle toiselle ihmiselle. Oli sitten niin tai näin, narsistin on vaikea suoraan kohdata, myöntää ja tarkastella virheitä. Sen sijaan hän yrittää poistaa ne kiertoteiden avulla.
Monissa selityksissä narsismiin on kehityksellisesti liitetty kyvyttömyys yhdistää käsitystä ns. hyvästä äidistä ja pahasta äidistä. Tämä voi juontaa esimerkiksi kaltoinkohtelevista tai laiminlyövistä kokemuksista, jolloin lapsen on vaikea ymmärtää, miten sama ihminen voi olla niin hyvä ja niin paha. Pieni lapsi on kuitenkin täysin riippuvainen aikuisesta, jolloin tämä tarvitsee häntä kaikesta huolimatta. Tällöin hyvinä hetkinä läsnä on ikään kuin vain hyvä aikuinen ja huonoina hetkinä vain huono aikuinen, ikään kuin sama ihminen olisikin kaksi eri ihmistä. Tällaisesta varhaisesta traumasta juontaa turvallisuuteen liittyvä tarve pitää ympäristö lähellään täydellisenä. Pienikin virheellisyyden osoitus johtaisi "pahan aikuisen" mielikuvan valtaamaan tilan kaikelta muulta. Tässä kuvattua narsismia kohti trauma alkaa kehittyä silloin, kun lapsi omaksuu itselleen puhtauden vaatimuksen ja sijoittaa pahat kokemukset muista ihmisistä johtuviksi.
Täydellisyyden tavoittelu voi juontaa juurensa myös muihin kokemuksiin lapsuudesta. Osa narsisteista on itse elänyt lapsuutensa julmien vaatimusten ikeen alla. Heidän on tarvinnut olla täydellisiä ansaitakseen paikkansa, ja tämänkaltainen malli jää päälle aikuisuuteen asti. Moni tällaisista narsisteista ei ole koskaan kyseenalaistanut omien vanhempiensa vaatimusten terveyttä, vaan pitää niitä kunniallisina ja lasta tukevina tavoitteina. He voivat kokea olevansa ylpeitä ajatusmaailmastaan ja mahdollisista saavutuksistaan. Toiset narsistit taas ovat kokeneet niin ristiriitaisia vaatimuksia, etteivät he ole niitä kyenneet saavuttamaan ja tällaiset narsistit usein haukkuvat lapsuuden kotinsa läpipuhki. Vaatimukset ja tarve täydellisyydelle elävät silti yhä heidän omassa käyttäytymisessään, vaikka he pyrkivätkin niitä mitätöimään haukkumalla.
Täydellisyysvaatimukset voivat näkyä myös ihan vain siinä, että lapsen kaikkia tunteita ei hyväksytä ja nähdä hyväksyvästi. Hoitavat aikuiset ovat voineet suosia vain tiettyjä tunteenilmaisuja ja mitätöidä toisia (esimerkiksi "pojat eivät itke"). Näin lapsen on ollut vaikea muodostaa kokonaista käsitystä itsestään ja omista tunteistaan. Jos jokin osa omasta itsestä on kohdannut julman vastaanoton, voi olla vaikea ymmärtää, että itsessä ja muissa ihmisissä on myös tällainen "heikko", "paha" tai jotenkin muuten vääränlainen puoli.
Kaikki narsistit eivät kuitenkaan ole suoraan kohdanneet vaatimuksia, vaan jopa päin vastoin. Osalla lapsuuden ympäristö on ollut niin välinpitämätöntä tai risaista, ettei lapselta ole vaadittu mitään. Tämänkaltaisesta ympäristöstä syntyy helposti kokemus siitä, että on oikeutettu tekemään mitä ikinä haluaa. Samalla kuitenkin tällainen ympäristö on lapselle hyvin turvaton, sillä lapsi ei vielä kykene itse huolehtimaan kaikista niistä rajoista, mitä hän tarvitsee. Kun lapsi jätetään yksin huolehtimaan itsestään pelottavien asioiden edessä, hän kehittää usein maagisia selitysmalleja ja tapoja selviytyä. Nämä voivat olla erilaisia (taika)uskomuksia, mielikuvitusmaailmoja tai pakonomaisia käyttäytymismalleja. Narsismin suuntaan kehittyvät lapset voivat luoda itselleen erilaisia fantasioita omasta itsestään ja muodostaa pakonomaisia käyttäytymismalleja näiden fantasioiden ja turvallisuuden suojelemiseksi. Pakonomaisuus liittyy ehdottomuudessaan perfektionismiin. Tällöin joidenkin tiettyjen asioiden täytyy aina olla ehdottoman täydellisiä, muuta vaihtoehtoa ei ole. Narsismi limittyykin välillä päällekäin obsessiivis-kompulsiivinen oireilun kanssa.
Nämä esimerkit kuvaavat osaa niistä kehityskuluista, joista narsismiin liittyvä perfektionistisuus voi juontaa. Se ei siis useinkaan ole väline, jolla läheisten elämää voi tehdä epämiellyttävämmäksi, vaan myös narsistia itseään lukitseva ja rajoittava asia. Epätäydellisyys on narsistille itselleen usein valtavan sietämätöntä. Tämä onkin hyvä muistaa seuraavalla kerralla, kun kuulee narsistin mahtailevan epärealistisella tavalla tai tulee taas haukutuksi. Narsistin tavoitteena on yleensä saada oma paha olo siirrettyä pois läheisen kannettavaksi. Läheiselle seuraa tästä lopulta olo, ettei mikään riitä ja ettei tiedä, miten voisi tehdä asioita paremmin. Mitä kauemmin narsistin lähellä on, sitä enemmän myös oma sisin alkaa tuhoutua ja alkaa pitämään itseää huonona, kelpaamattomana ja yrityksistä huolimatta riittämättömänä. Jossain vaiheessa ei enää edes lähde yrittämään, kun uskoo jo epäonnistuvansa. Pikku hiljaa alkaa kuvittelemaan, että myös muut ihmiset jakavat tämän uskomuksen, ja tuomitsevat pienestäkin virheellisyydestä. Omaa käyttäytymistään alkaa tarkkailemaan ja pienetkin virheellisyydet saavat aikaan syyllisyyttä. Sen jälkeen ei enää usko ansaitsevansa mitään parempaa. Kaikki alkaa vääristyneellä tavalla näyttämään loogiselta.
Näiden kokemusten myötä perfektionismi jää kiinni vahvasti myös narsistin läheiseen ja se ei välttämättä karisekaan pois yltä heti narsistin luota lähdettyä. Narsismiin liittyvä klassinen dikotomia puhtaudesta ja likaisuudesta jatkaa usein vahvasti elämistä yhteisöissä, joista uhri lähtönsä jälkeen hakee tukea. Tämä on täysin luonnollista ja liittyy siihen epävarmuuteen ja pelkoon, joka narsistisesta suhteesta lähdön jälkeen vallitsee. Koko maailma on kääntynyt päälaelleen, eikä enää tiedä mihin voi luottaa ja mihin ei. Tällaisessa epävarmuudessa on helpointa turvautua perfektionismiin (aivan kuten narsistikin omassa traumassaan) ja etsiä jotakin täydellisen puhdasta. Täydellisen puhtauden etsimistä ei välttämättä ymmärrä perfektionismiksi ja täydellisyyden tavoittelemiseksi silloin, kun sen sanoittaa lauseella: "tarkastelen kuka on narsisti ja kuka ei". Kuitenkin se ilmenee juuri niin: pienikin likaisuuden merkki toisessa ihmisessä tuntuu pelottavalta, sillä ei tiedä, tarkoittaako se samalla myös, että tämäkin henkilö on yhtä kamala. Myöhemmin tarkastelu kääntyy myös toisinpäin: huomattuaan itsessään pienenkin likaisuuden merkin alkaa pelätä, onko itse narsisti. Mieli liikkuu joko-tai ajatuksissa, ja on vaikea tietää miten suhtautua muihin ja itseensä. Tämänkaltainen ajattelu on tuttua jo narsistisen suhteen ajoilta, jolloin kaikki asiat määriteltiin joko ehdottomasti hyviksi tai ehdottomasti pahoiksi, ja ahdistunut mieli palaa siihen helposti takaisin.
Ehdottomien rajojen asettaminen on turvallinen vaihtoehto silloin, kun omat voimat eivät vielä riitä suojelemaan itseään tarpeeksi. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa vielä silloin, kun kaikki elämässä on vasta levällään. Se on suojautumiskeino, ja palvelee sinua juuri siinä. Ensimmäisenä on tärkeää keskittyä omaan vahvistumiseen, ja sen jälkeen voi alkaa pikku hiljaa luopua täydellisen puhtauden etsimisestä, sillä se on käytännössä lopulta mahdoton tehtävä. Sen jälkeen narsismia on hyvä alkaa tarkastella janamaisesti esiintyvänä (ks. Rethinking Narcissism: Narsismin kirjo ja muodot). Toisilla narsistisia piirteitä on enemmän ja toisilla vähemmän, ja tästä epätäydellisyydestä käsin joudumme tekemään valintoja elämässämme. Mitä enemmän tarkastelemme itseämme, sitä enemmän huomaamme myös itsessämme toimimattomia ja narsistisia taipumuksia, joita meillä on mahdollisuus kehittää paremmiksi. Emme pysty osoittamaan sormella ja tekemään selkeää jakoa narsistien ja ei-narsistien välillä. Sen sijaan merkityksellisempää on omien rajojen muodostaminen ja valintojen tekeminen. Tämän maan päälle mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta vahvistaessamme itseämme pystymme selviytymään ja myös luomaan mielekkäitä asioita elämäämme.
Perfektionismin ja täydellisyyden tematiikkaa mietin usein Daniel Macklerin videoita katsoessani. Pidän monista hänen ajatuksistaan, ja niitä on mielenkiintoista kuunnella. Samalla en ole samaa mieltä siinä, miten ehdoton asenne hänellä esimerkiksi lapsuuden kokemuksiin liittyen. Ihailen, miten hän tuo esille kulttuurissa vähäpätöiseltä vaikuttavien asioiden vaikuttavan merkittävällä tavalla lapsen kehitykseen. Se ravistelee itsestäänselvinä pidettyjä käsityksiä, mikä on todella tärkeää. Samalla hänen asenteensa on kuitenkin hyvin ehdoton, sillä hänen mielestään kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia, ennen kuin on täysin ja sataprosenttisesti ongelmaton itsensä kanssa. Muussa tapauksessa aiheuttaa väistämättä lapselleen jonkinlaisen trauman. Tästä asenteesta henkii valtava määrä ehdotonta perfektionismia, joka tuntuu lukitsevalta, vaikka sen tarkoitus onkin suojeleva.
Suomessa viestitään monesti siitä, miten inhimillisesti epätäydelliset vanhemmat antavat lapselle paremmat valmiudet epätäydellisessä maailmassa elämiseen, kuin utopistisen pumpulinen lapsuus. Merkityksellistä ei ole se, ettei koskaan tekisi mitään väärää, vaan se, miten tämä väärä käsitellään. Kun vanhempi antaa lapselle mallia omat tunteensa sanoittavasta, niistä ja käyttäytymisestään vastuun ottavasta, anteeksi pyytävästä, lapsen kokemuksen huomioon ottavasta ja jatkossa parempaan pyrkivästä aikuisesta ihmisestä, tilanne on ihanteellinen. Kun vahempi näyttää omia tuntemuksiaan lapselle, lapsi näkee tällöin mallin kokonaisesta ihmisestä, joka ei ole täysin puhdas eikä täysin likainen, vaan jotain siltä väliltä. Olennaista on kuitenkin, että vanhempi on oman terveytensä kanssa tasapainossa niin, etteivät tunteenpurkaukset ylly hallitsemattomaksi väkivallaksi. Jos vanhempi huomaa näin käyvän, tällöin on tärkeää hakea ulkopuolista apua, jotta oman tasapainon saa taas kuntoon. Jos vanhempi ei kykene hallitsemaan omia tuntemuksiaan ja käyttäytyy jatkuvasti niiden vietävänä, tällöin lapsen ympäristö on turvaton.
Daniel Macklerin ajatukset saavat minut usein pohtimaan sitä, onko täydellinen puhtaus lopulta edes hyvä asia, jos sellaista olemassa sattuisi olemaan. Mitä, jos elämässään ei koskaan olisi nähnyt kenenkään suuttuvan? Miten tällöin osaisi käsitellä omia suuttumuksen tunteitaan, tai miten osaisi suhtautua nähdessään jonkun toisen suuttuvan? Täydellinen puhtaus alkaa lopulta tuntua tukahduttavalta, jos se ei hyväksy mitään virheelliseksi määriteltyä. Mikä edes määritellään virheelliseksi, kuka päättää sen? Teesi on kova: en saa tehdä mitään väärin, tai en ole enää puhdas vaan likainen, ja siten huono ja paha ihminen. Tästä näkökulmasta katsottuna täydellisen puhtauden tavoitteleminen alkaa jo näyttäytyä hyvinkin narsistisena.
Aito lempeys ja myötätunto on jotakin sellaista, joka hyväksyy epätäydellisyyden, mutta kannustaa kuitenkin ottamaan vastuun omista teoistaan ja omasta kehittymisestään. Aito myötätunto vaatii rohkeutta ja uskallusta. Rohkeutta hyväksyä itsessä ja toisessa ihmisessä ikävien ominaisuuksien olemassaolo. Samalla se vaatii myös toivoa ja luottamusta. Toivoa siitä, että vastuun ottamalla itse tai toinen kykenee myös korjaamaan asioita. Lisäksi se vaatii rauhaa ja tyyneyttä. Tyyneyttä sen suhteen, että kaikki ihmiset eivät aina sen hetkisessä elämässään kykene korjaamaan asioita. Jotkut eivät välttämättä edes halua. Viimeisenä se vaati voimaa ja vahvuutta. Voimaa sietää ja pärjätä siitä huolimatta, etteivät kaikki asiat korjaannu. Voimaa tehdä itse päätöksiä ja valintoja, sekä kantaa niistä vastuu.
Neiti Kettu
Asiaa syvemmin tarkastellessa huomaa, ettei perfektionistinen vaatimus narsistin mielessä ole aivan niin yksioikoinen, että se olisi vain keino haukkua muita. Perfektionismi tai täydellisyyden tavoittelu on osa turvallisuuden kokemusta. Osa narsisteista on voinut kokea lapsuudessaan julmaa perfektionistista vaatimusta, ja osa taas on luonut tämän vaatimuksen itselleen luodakseen turvaa epävakaassa ympäristössä. Moni narsisti ei aikuisiällä edes tunnista, miten vahvoja perfektionistisia vaatimuksia he asettavat elämälleen, ja miten asiat voisivat olla myös toisella tavalla. Narsisti vaatii itseltään ja läheisiltään täydellistä puhtautta. Pienikin virhe, likaisuuden osoitus, tahraa kaiken ehdottomasti. Enemmän covert-tyyliset narsistit voivat itsessään tällaisen pienen tahran nähtyään syöksyä marttyyriuteen: "olen turha ja huono ihminen". Tahra yritetään saada mitätöidyksi siten, että muut nostattavat: "etkä ole, olet näin ja näin hyvä". Overt-tyylisemmät taas tulkitsevat tuntemuksensa niin, että hänessä epävarmuutta aiheuttanut tilanne tai ihminen on kamala ja hirvittävän paha. Muissa nähty virheellisyys taas aiheuttaa pelkoa, jonka kummankin tyylinen narsisti usein pyrkii korjaamaan haukkumalla, rankaisemalla, kostamalla tai aiheuttamalla jollain muulla tavalla pahan olon tälle toiselle ihmiselle. Oli sitten niin tai näin, narsistin on vaikea suoraan kohdata, myöntää ja tarkastella virheitä. Sen sijaan hän yrittää poistaa ne kiertoteiden avulla.
Monissa selityksissä narsismiin on kehityksellisesti liitetty kyvyttömyys yhdistää käsitystä ns. hyvästä äidistä ja pahasta äidistä. Tämä voi juontaa esimerkiksi kaltoinkohtelevista tai laiminlyövistä kokemuksista, jolloin lapsen on vaikea ymmärtää, miten sama ihminen voi olla niin hyvä ja niin paha. Pieni lapsi on kuitenkin täysin riippuvainen aikuisesta, jolloin tämä tarvitsee häntä kaikesta huolimatta. Tällöin hyvinä hetkinä läsnä on ikään kuin vain hyvä aikuinen ja huonoina hetkinä vain huono aikuinen, ikään kuin sama ihminen olisikin kaksi eri ihmistä. Tällaisesta varhaisesta traumasta juontaa turvallisuuteen liittyvä tarve pitää ympäristö lähellään täydellisenä. Pienikin virheellisyyden osoitus johtaisi "pahan aikuisen" mielikuvan valtaamaan tilan kaikelta muulta. Tässä kuvattua narsismia kohti trauma alkaa kehittyä silloin, kun lapsi omaksuu itselleen puhtauden vaatimuksen ja sijoittaa pahat kokemukset muista ihmisistä johtuviksi.
Täydellisyyden tavoittelu voi juontaa juurensa myös muihin kokemuksiin lapsuudesta. Osa narsisteista on itse elänyt lapsuutensa julmien vaatimusten ikeen alla. Heidän on tarvinnut olla täydellisiä ansaitakseen paikkansa, ja tämänkaltainen malli jää päälle aikuisuuteen asti. Moni tällaisista narsisteista ei ole koskaan kyseenalaistanut omien vanhempiensa vaatimusten terveyttä, vaan pitää niitä kunniallisina ja lasta tukevina tavoitteina. He voivat kokea olevansa ylpeitä ajatusmaailmastaan ja mahdollisista saavutuksistaan. Toiset narsistit taas ovat kokeneet niin ristiriitaisia vaatimuksia, etteivät he ole niitä kyenneet saavuttamaan ja tällaiset narsistit usein haukkuvat lapsuuden kotinsa läpipuhki. Vaatimukset ja tarve täydellisyydelle elävät silti yhä heidän omassa käyttäytymisessään, vaikka he pyrkivätkin niitä mitätöimään haukkumalla.
Täydellisyysvaatimukset voivat näkyä myös ihan vain siinä, että lapsen kaikkia tunteita ei hyväksytä ja nähdä hyväksyvästi. Hoitavat aikuiset ovat voineet suosia vain tiettyjä tunteenilmaisuja ja mitätöidä toisia (esimerkiksi "pojat eivät itke"). Näin lapsen on ollut vaikea muodostaa kokonaista käsitystä itsestään ja omista tunteistaan. Jos jokin osa omasta itsestä on kohdannut julman vastaanoton, voi olla vaikea ymmärtää, että itsessä ja muissa ihmisissä on myös tällainen "heikko", "paha" tai jotenkin muuten vääränlainen puoli.
Kaikki narsistit eivät kuitenkaan ole suoraan kohdanneet vaatimuksia, vaan jopa päin vastoin. Osalla lapsuuden ympäristö on ollut niin välinpitämätöntä tai risaista, ettei lapselta ole vaadittu mitään. Tämänkaltaisesta ympäristöstä syntyy helposti kokemus siitä, että on oikeutettu tekemään mitä ikinä haluaa. Samalla kuitenkin tällainen ympäristö on lapselle hyvin turvaton, sillä lapsi ei vielä kykene itse huolehtimaan kaikista niistä rajoista, mitä hän tarvitsee. Kun lapsi jätetään yksin huolehtimaan itsestään pelottavien asioiden edessä, hän kehittää usein maagisia selitysmalleja ja tapoja selviytyä. Nämä voivat olla erilaisia (taika)uskomuksia, mielikuvitusmaailmoja tai pakonomaisia käyttäytymismalleja. Narsismin suuntaan kehittyvät lapset voivat luoda itselleen erilaisia fantasioita omasta itsestään ja muodostaa pakonomaisia käyttäytymismalleja näiden fantasioiden ja turvallisuuden suojelemiseksi. Pakonomaisuus liittyy ehdottomuudessaan perfektionismiin. Tällöin joidenkin tiettyjen asioiden täytyy aina olla ehdottoman täydellisiä, muuta vaihtoehtoa ei ole. Narsismi limittyykin välillä päällekäin obsessiivis-kompulsiivinen oireilun kanssa.
Nämä esimerkit kuvaavat osaa niistä kehityskuluista, joista narsismiin liittyvä perfektionistisuus voi juontaa. Se ei siis useinkaan ole väline, jolla läheisten elämää voi tehdä epämiellyttävämmäksi, vaan myös narsistia itseään lukitseva ja rajoittava asia. Epätäydellisyys on narsistille itselleen usein valtavan sietämätöntä. Tämä onkin hyvä muistaa seuraavalla kerralla, kun kuulee narsistin mahtailevan epärealistisella tavalla tai tulee taas haukutuksi. Narsistin tavoitteena on yleensä saada oma paha olo siirrettyä pois läheisen kannettavaksi. Läheiselle seuraa tästä lopulta olo, ettei mikään riitä ja ettei tiedä, miten voisi tehdä asioita paremmin. Mitä kauemmin narsistin lähellä on, sitä enemmän myös oma sisin alkaa tuhoutua ja alkaa pitämään itseää huonona, kelpaamattomana ja yrityksistä huolimatta riittämättömänä. Jossain vaiheessa ei enää edes lähde yrittämään, kun uskoo jo epäonnistuvansa. Pikku hiljaa alkaa kuvittelemaan, että myös muut ihmiset jakavat tämän uskomuksen, ja tuomitsevat pienestäkin virheellisyydestä. Omaa käyttäytymistään alkaa tarkkailemaan ja pienetkin virheellisyydet saavat aikaan syyllisyyttä. Sen jälkeen ei enää usko ansaitsevansa mitään parempaa. Kaikki alkaa vääristyneellä tavalla näyttämään loogiselta.
Näiden kokemusten myötä perfektionismi jää kiinni vahvasti myös narsistin läheiseen ja se ei välttämättä karisekaan pois yltä heti narsistin luota lähdettyä. Narsismiin liittyvä klassinen dikotomia puhtaudesta ja likaisuudesta jatkaa usein vahvasti elämistä yhteisöissä, joista uhri lähtönsä jälkeen hakee tukea. Tämä on täysin luonnollista ja liittyy siihen epävarmuuteen ja pelkoon, joka narsistisesta suhteesta lähdön jälkeen vallitsee. Koko maailma on kääntynyt päälaelleen, eikä enää tiedä mihin voi luottaa ja mihin ei. Tällaisessa epävarmuudessa on helpointa turvautua perfektionismiin (aivan kuten narsistikin omassa traumassaan) ja etsiä jotakin täydellisen puhdasta. Täydellisen puhtauden etsimistä ei välttämättä ymmärrä perfektionismiksi ja täydellisyyden tavoittelemiseksi silloin, kun sen sanoittaa lauseella: "tarkastelen kuka on narsisti ja kuka ei". Kuitenkin se ilmenee juuri niin: pienikin likaisuuden merkki toisessa ihmisessä tuntuu pelottavalta, sillä ei tiedä, tarkoittaako se samalla myös, että tämäkin henkilö on yhtä kamala. Myöhemmin tarkastelu kääntyy myös toisinpäin: huomattuaan itsessään pienenkin likaisuuden merkin alkaa pelätä, onko itse narsisti. Mieli liikkuu joko-tai ajatuksissa, ja on vaikea tietää miten suhtautua muihin ja itseensä. Tämänkaltainen ajattelu on tuttua jo narsistisen suhteen ajoilta, jolloin kaikki asiat määriteltiin joko ehdottomasti hyviksi tai ehdottomasti pahoiksi, ja ahdistunut mieli palaa siihen helposti takaisin.
Ehdottomien rajojen asettaminen on turvallinen vaihtoehto silloin, kun omat voimat eivät vielä riitä suojelemaan itseään tarpeeksi. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa vielä silloin, kun kaikki elämässä on vasta levällään. Se on suojautumiskeino, ja palvelee sinua juuri siinä. Ensimmäisenä on tärkeää keskittyä omaan vahvistumiseen, ja sen jälkeen voi alkaa pikku hiljaa luopua täydellisen puhtauden etsimisestä, sillä se on käytännössä lopulta mahdoton tehtävä. Sen jälkeen narsismia on hyvä alkaa tarkastella janamaisesti esiintyvänä (ks. Rethinking Narcissism: Narsismin kirjo ja muodot). Toisilla narsistisia piirteitä on enemmän ja toisilla vähemmän, ja tästä epätäydellisyydestä käsin joudumme tekemään valintoja elämässämme. Mitä enemmän tarkastelemme itseämme, sitä enemmän huomaamme myös itsessämme toimimattomia ja narsistisia taipumuksia, joita meillä on mahdollisuus kehittää paremmiksi. Emme pysty osoittamaan sormella ja tekemään selkeää jakoa narsistien ja ei-narsistien välillä. Sen sijaan merkityksellisempää on omien rajojen muodostaminen ja valintojen tekeminen. Tämän maan päälle mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta vahvistaessamme itseämme pystymme selviytymään ja myös luomaan mielekkäitä asioita elämäämme.
Perfektionismin ja täydellisyyden tematiikkaa mietin usein Daniel Macklerin videoita katsoessani. Pidän monista hänen ajatuksistaan, ja niitä on mielenkiintoista kuunnella. Samalla en ole samaa mieltä siinä, miten ehdoton asenne hänellä esimerkiksi lapsuuden kokemuksiin liittyen. Ihailen, miten hän tuo esille kulttuurissa vähäpätöiseltä vaikuttavien asioiden vaikuttavan merkittävällä tavalla lapsen kehitykseen. Se ravistelee itsestäänselvinä pidettyjä käsityksiä, mikä on todella tärkeää. Samalla hänen asenteensa on kuitenkin hyvin ehdoton, sillä hänen mielestään kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia, ennen kuin on täysin ja sataprosenttisesti ongelmaton itsensä kanssa. Muussa tapauksessa aiheuttaa väistämättä lapselleen jonkinlaisen trauman. Tästä asenteesta henkii valtava määrä ehdotonta perfektionismia, joka tuntuu lukitsevalta, vaikka sen tarkoitus onkin suojeleva.
Suomessa viestitään monesti siitä, miten inhimillisesti epätäydelliset vanhemmat antavat lapselle paremmat valmiudet epätäydellisessä maailmassa elämiseen, kuin utopistisen pumpulinen lapsuus. Merkityksellistä ei ole se, ettei koskaan tekisi mitään väärää, vaan se, miten tämä väärä käsitellään. Kun vanhempi antaa lapselle mallia omat tunteensa sanoittavasta, niistä ja käyttäytymisestään vastuun ottavasta, anteeksi pyytävästä, lapsen kokemuksen huomioon ottavasta ja jatkossa parempaan pyrkivästä aikuisesta ihmisestä, tilanne on ihanteellinen. Kun vahempi näyttää omia tuntemuksiaan lapselle, lapsi näkee tällöin mallin kokonaisesta ihmisestä, joka ei ole täysin puhdas eikä täysin likainen, vaan jotain siltä väliltä. Olennaista on kuitenkin, että vanhempi on oman terveytensä kanssa tasapainossa niin, etteivät tunteenpurkaukset ylly hallitsemattomaksi väkivallaksi. Jos vanhempi huomaa näin käyvän, tällöin on tärkeää hakea ulkopuolista apua, jotta oman tasapainon saa taas kuntoon. Jos vanhempi ei kykene hallitsemaan omia tuntemuksiaan ja käyttäytyy jatkuvasti niiden vietävänä, tällöin lapsen ympäristö on turvaton.
Daniel Macklerin ajatukset saavat minut usein pohtimaan sitä, onko täydellinen puhtaus lopulta edes hyvä asia, jos sellaista olemassa sattuisi olemaan. Mitä, jos elämässään ei koskaan olisi nähnyt kenenkään suuttuvan? Miten tällöin osaisi käsitellä omia suuttumuksen tunteitaan, tai miten osaisi suhtautua nähdessään jonkun toisen suuttuvan? Täydellinen puhtaus alkaa lopulta tuntua tukahduttavalta, jos se ei hyväksy mitään virheelliseksi määriteltyä. Mikä edes määritellään virheelliseksi, kuka päättää sen? Teesi on kova: en saa tehdä mitään väärin, tai en ole enää puhdas vaan likainen, ja siten huono ja paha ihminen. Tästä näkökulmasta katsottuna täydellisen puhtauden tavoitteleminen alkaa jo näyttäytyä hyvinkin narsistisena.
Aito lempeys ja myötätunto on jotakin sellaista, joka hyväksyy epätäydellisyyden, mutta kannustaa kuitenkin ottamaan vastuun omista teoistaan ja omasta kehittymisestään. Aito myötätunto vaatii rohkeutta ja uskallusta. Rohkeutta hyväksyä itsessä ja toisessa ihmisessä ikävien ominaisuuksien olemassaolo. Samalla se vaatii myös toivoa ja luottamusta. Toivoa siitä, että vastuun ottamalla itse tai toinen kykenee myös korjaamaan asioita. Lisäksi se vaatii rauhaa ja tyyneyttä. Tyyneyttä sen suhteen, että kaikki ihmiset eivät aina sen hetkisessä elämässään kykene korjaamaan asioita. Jotkut eivät välttämättä edes halua. Viimeisenä se vaati voimaa ja vahvuutta. Voimaa sietää ja pärjätä siitä huolimatta, etteivät kaikki asiat korjaannu. Voimaa tehdä itse päätöksiä ja valintoja, sekä kantaa niistä vastuu.
Neiti Kettu
Tää oli hyvä, puhutteli kovasti. T. Keskeneräinen äiti
VastaaPoista