Hallittavuuden kahleet

Aloittaessani taipaleeni narsismin ja kokemusteni ymmärtämiseen koin vapauttavaa tunnetta huomatessani, että löytyy ihmisiä, jotka puhuvat näistä asioista. Tuntui vapauttavalta vihdoinkin saada lupa kokea omat tunteensa oikeutetuiksi. Ymmärryksen lisäämisesta narsismiin liittyen tuli missio, ja jokaisen oikeudesta väkivallattomuuteen validoiva iskulause. Olin niin pitkään kokenut, että minussa on jotakin vikaa ja että kaikki kokemani on täysin normaalia, se nyt vain piti kestää. Kaiken kaikkiaan uskoin ja omaksuin sen maailman, jossa en millään tavalla voinut koskaan onnistua. Olin itsekäs. Ja taas kerran olin itsekäs. Ja taas, ja taas tein jotakin väärin. Ja nyt loukkasin, olin paha, en vain mitenkään onnistunut yrityksistä huolimatta. Miten kehtasin? Huomaan miten yhä vuosien jälkeen nuo kokemukset luikkivat välillä mieleeni kehoni automatisoituneista reflekseistä. Toisaalta huomaan myös, että olen kyllästynyt, enkä enää koe tarvetta miellyttää ketä tahansa. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka yrittävät muokata mielikuviani muista kertomalla liian intiimejä asioita väärään kohtaan, olen kyllästynyt ihmisiin, jotka odottavat ja haluavat minulta jotakin reaktiota itseensä.

Kaiken alussa haparoivat askeleeni olivat kuitenkin hyvin paljon sen varassa, mitä narsismista yleisesti sanottiin. Omat jalkani eivät vielä kantaneet, olin vasta alkanut nousta ylös tukeutuen kuulemiini sanoihin. Joka kerta, kun narsismia vähäteltiin, tai joka kerta, kun narsismia ei ymmärretty, tuntui kuin minua olisi painettu alemmas. Kuin haparoivat askeleeni olisi estetty ja minulle olisi sanottu: "mene takaisin sinne minne kuulut, älä yritäkään muuta". Kuuntelin paljon juttuja siitä, miten nykyään joka toista syytetään narsistiksi. Kuuntelin naureskeluja henkilöistä, jotka olivat kokeneet jonkun narsistiseksi. Sanottiin, että narsismi-sanan kevyt käyttö vähättelee "oikeasti" narsismia kohdanneiden kokemuksia. Koin itse täysin päinvastoin. Jokainen naureskelu ja jokainen varmistelu siitä, miten kyllä vain sitä sanaa käytetään nykyään niin kevyesti, viilsi ja sattui sisältä. Jollain muotoa näiltä ihmisiltä oli tavoittamattomissa se, että näin sanoessaan he viestivät, ettei koskaan voi olla varma, onko itse kokenut jotakin "oikeaa". Mitä se oikea narsismi edes on? Olen kirjoittanut täällä blogissa narsismin esiintymisestä janamaisesti, ja tässä esitystavassa koen tärkeänä arvon antamisen myös lievemmille kokemuksille. Kuka edes osaisi vetää rajan siihen keskelle, missä narsismi muka alkaa ja missä loppuu? Erityyppisen ja eriasteisen narsismin kanssa on mahdollista tulla toimeen erilaisilla tavoilla. Uskon, että lopulta sen jossain vaiheessa huomaa ja tuntee, kuinka vahvaa toisen narsismi on tai ei ole. Välillä se tuntuu voimakkaammalta kuin onkaan ja välillä se yllättää syvyydellään.

Näin ollen otin ensimmäiset askeleeni kohti omaa toipumistani ehdottomien ja mustavalkoistenkin julistusten avulla: "narsistinen väkivalta on väärin", "narsistiseen väkivaltaan pitää aina puuttua", "narsisteja ei saa päästää valtaan kiinni", "narsismia ei tunnisteta tarpeeksi hyvin", "narsistien uhreja ei ymmärretä oikein", "narsismia sallitaan ja hyväksytään liikaa" jne. Näihin väittämiin oli hyvä tukeutua, ne olivat vahvoja, yksiselitteisiä ja antoivat tukea kauan hyljeksittynä olleille puolilleni. Tarvitsin niistä tukea, sillä en olisi vielä itse uskaltanut seistä omien ajatusteni takana. Halusin lähteä korjaamaan näitä epäkohtia. Kun olin vihdoin havahtunut omaan elämääni, ketjureaktion lailla aloin huomata lievempiä ja suurempia epäkohtia myös ympärilläni. Tuntui käsittämättömältä, miten monenlaista vääryyttä hyväksytään maailmassa, ja miten sille ollaan niin sokeita. Sisälläni alkoi kiehua ja koin tarvettaa antaa oman osani sen eteen, että asioihin havahduttaisiin. Olin vuosia ollut itse sokea ja pitänyt kaikkea normaalina, ja tähän havahtuminen järkytti. Kun muu maailma ei muuttunut samaan aikaan mukanani, tuntui kuin olisin herännyt keskellä epätodellista näytelmää. En enää tiennyt missä olin ja miten kaikesta pitäisi ajatella. Nyt huomaan, että tässä kokemuksessa oli eniten kyse siitä, miten itse asiat aiemmin näin ja miten omat silmäni muuttuivat. Ihmiset eivät pidäkään normaalina kaikkia niitä asioita, joita itse aiemmin pidin. Heillä ei ehkä ole sanoja kuvaamaan outoa sitä nähdessään, mutta he aistivat sen kuitenkin. Tämän jälkeen osa heistä päätyy kognitiiviseen dissonanssiin, osa ei. Tajusin jossain vaiheessa, että se mikä lapsuudessani oli, ei ollutkaan niin piilossa, vaan kyllä se olisi ollut mahdollista huomata. Pelottavinta kaikessa oli se, miten sokea ja siten haavoittuvassa asemassa itse aiemmin olin (tai miten paljon sokeutta avainasemassa olleilla aikuisilla elämässäni aikoinaan oli). Sitä kokemusta ympärilläni olevien ihmisten reaktiot minussa peilasivat.

Seurasin pitkään selviytyjien yhteisöä ja ammensin siitä voimaa itselleni. Pikku hiljaa muut asiat alkoivat viemään enemmän aikaa elämässä ja aktiivinen seuraaminen jäi vähemmälle. Kuljettelin kokemuksiani läpi monien eri kehysten ja pohdin asioita törmäämiini eri näkökulmiin pohjaten: narsismi, väkivalta, lapsuuden kaltoinkohtelu, kiintymyssuhde, trauma, dissosiaatio jne. Lopulta narsismi-sana pelkästään alkoi menettää merkitystään. Kokemuksiani pystyi katsomaan monien eri kehysten kautta ja jokainen niistä antoi niille validaation. Se mitä narsismista puhuttiin tai miten narsismi nähtiin, ei enää ollut kaikki kaikessa, sillä olin saanut myös muita sanoja kuvaamaan kokemuksiani. Se tuntui huojentavalta, sillä enää yksittäisen ihmisen mielipide narsismi-keskustelusta ei heilauttanut minua pois tasapainosta. Tiesin mitä olin kokenut, eikä sillä ollut väliä, millä sanalla sitä kutsuttiin. Kokemukseni ja ymmärrykseni siitä oli merkityksellisempää. Aloin yhä enemmän puhua yleisesti väkivallasta narsismin sijaan. Aloin pohtia, että validaation omille kokemuksille ei pitäisi olla riippuvaista siitä, voidaanko väkivallan tekijä määritellä narsistiksi vai ei. Moni jää pitkäksi aikaa jumiin pohtiessaan, onko hän narsisti vai ei, aivan kuin vasta sitten olisi oikeus kokea niin kuin kokee. Ja siltähän se tuntuukin. Tarvitsee jotakin tarpeeksi vahvaa, minkä avulla päästä irti. Kokemukset ovat silti kokemuksia, oli kyse minkätasoisesta narsismista tahansa, tai jostakin ihan muusta.

Väkivalta oli sopiva yleissana. Väkivaltaa voi seurata ja johtua monista erilaisista syistä. Narsistinen väkivalta taas sopii kuvaamaan sitä inhottavan tunkeutuvaa väkivaltaa, joka narsismiin liittyy. Väkivalta oli myös yhä omalla tavallaan ehdoton ja mustavalkoinen termi, johon liittyy paljon julistamista. Sen voimaan oli hyvä nojata. Jossain vaiheessa tämä julistaminen alkoi häiritä minua yhä enemmän ja enemmän. Se alkoi tuntua rajoittavalta. Sama asia, mikä aiemmin sai sisimpäni kukoistamaan, tuntui nyt kahlitsevan ja rajoittavan sitä pieneen häkkiin. Kuuntelin monet kerrat julistuksia kaikkien oikeudesta väkivallattomaan elämään ja vaateesta puuttua kaikkeen väkivaltaan. Yhä enemmän ja enemmän ne alkoivat kuristaa kurkkuani ja koin jälleen sitä samaa tunnetta: todellisuuttani ei nähdä, se sivuutetaan. Oli kuin olisi tehnyt mieli huutaa: ettekö te huomaa, että olen yrittänyt kaikkeni, enkä silti ole pystynyt tekemään hänestä vähemmän väkivaltaista! Olin itse taivaltanut pitkän taipaleen päästäkseni siihen hetkeen jossa olin, ja tähän taipaleeseen liittyi myös sen tajuaminen, etten voisi lopulta täydellisesti estää elämässäni ollutta narsistista henkilöä tekemästä minulle pahaa, jos hän niin haluaisi. En pysty hallitsemaan häntä, en pysty muuttamaan häntä, en pysty tekemään hänestä toisenlaista. Enkä voi varautua aivan kaikkeen, vaikka parhaani yrittäisinkin. Se on todellisuutta ja mitä enemmän pääsin sen kanssa rauhaan, sitä helpompi olo minulla alkoi olla. Silti nämä ihmiset ympärilläni julistivat, miten väkivalta pitäisi estää, poistaa ja miten kaikki väkivaltaiset ihmiset pitäisi pakottaa avun piiriin. Tämänkaltainen utopia alkoi tuntua loukkaavalta, sillä se ei enää tuntunut realistiselta. En kaivannut enää elämääni pelastajia, jotka yrittäisivät poistaa kaiken pahan, vaan kaipasin vain kanssakulkijoita.

Pahuuden poistamisen halu kulkee silti kiinteästi yhdessä vaikeiden sietokyvyn ylittävien asioiden kanssa. Pelkästään niistä puhuminen ja niiden ajatteleminen voi herättää tarpeen kontrolloida ja hallita maailmaa niissäkin ihmisissä, jotka eivät ole itse vastaavaa kokeneet. Pelottavan asian uhka ja se mahdollisuus, että pahoja asioita voi tapahtua kenelle tahansa, on tarpeeksi vaikea asia kantaa. Viime aikoina lehdissä on kirjoiteltu suhtautumisesta syöpään. Syöpä on uhkaava ja ihmisen oman kontrollointikyvyn ylittävä asia, jota kuitenkin yritetään puheen avulla kontrolloida. Puhutaan syövän voittamisesta ja sitä vastaan taistelemisesta, josta taas osa syöpään sairastuneista on ilmaissut tyytymättömyytensä. Taisteluretoriikka ei anna sijaa sille mahdollisuudelle, että vaikka tekisi parhaansa, ei aina silti välttämättä onnistu ja parane. Silloin, kun se paha asia osuu omalle kohdalle, sen kontrolloimattomuus on välttämätöntä kohdata. Ja mitä enemmän elämän kontrolloimattoman luonteen kanssa löytää oman rauhan, sitä helpommaksi oma olo käy. Persoonattoman asian, kuten syövän, kohdalla asia on ehkä helpompi monille ymmärtää. Kun puhutaan väkivallasta, puhutaan ihmisen toiselle tekemästä asiasta, jolloin ajatus väkivallan kontrolloimattomuudesta on yhä edelleen tabu. Toivotaan ja halutaan, että toisen ihmisen valintoihin voisi vaikuttaa ja niitä voisi jotenkin muuttaa tai estää. Niiden halutaan olevan vaikutuksen ulottuvilla. On uhkaavaa ja sietämätöntä ajatella, että todellisessa maailmassa kuka tahansa voisi joutua väkivallan kohteeksi.

Maailma on monella tapaa kehittynyt suuresti väkivallan tunnistamisen suhteen. Minusta tuntuu jopa, että narsismi tai narsistinen väkivalta tunnistetaan nykyään paremmin ja siitä puhutaan enemmän kuin aloittaessani tämän taipaleen. Kaikki tämä kehittyminen vie asioita eteenpäin, ja olen ollut siitä iloinen. Ihminen kahlitsee silti itsensä tarpeeseensa hallita kaikkea ympärillään. Tätä ei ehkä koskaan kohtaa, ellei koe sitä mahdottomuutta, minkä kontrolloimaton asia omassa elämässä tuo eteen. Niin kauan kun pidin yllä ajatusta täydellisestä suojautumisesta, niin kauan olin ahdistunut. Olin ahdistunut, sillä tämä täydellisyys ei ollut mahdollista oikeassa maailmassa. Pyrin kohti jotakin, mitä ei voinut saavuttaa. Täydellisyyden tavoitteleminen asettaa myös suuret vaatimukset niin itselle kuin niille muillekin, joiden odottaa tekevän jotakin tämän täydellisyyden mahdollistumiseksi. Pelastajan odottaminen on aina tuhoon tuomittu missio, sillä kukaan ei onnistu niitä odotuksia lunastamaan. Siitä seuraa vain pettymyksiä ja luottamuksen menettämistä muihin ihmisiin. En enää tarvitse ketään pelastamaan minua, en ketään muuttamaan narsistista ihmistä elämässäni toisenlaiseksi. Kaipaan vain niitä ihmisiä, joiden kanssa tämän todellisuuden voi jakaa niin että sen kantaminen olisi yhdessä hieman helpompaa. Ihmisiä, joilla on silmät auki.

Neiti Kettu