Miltä tunnekylmyys näyttää? Entä emotionaalisen yhteyden puute?
Ihmisillä on usein jonkinlainen ajatus siitä, miltä tunnekylmyys ihmisessä näyttää. Ehkä tämä ajatus pohjautuu elokuviin tai joihinkin tarinoihin. Mielessä on kuitenkin jokin mielikuva, jonka kautta tunnekylmyyttä hahmottaa. Tämä mielikuva sisältää todennäköisesti usein julman ja pistävän katseen, totisen ja tiukan ilmeen sekä ehkä dominoivan olemuksen. Mitä jos tunnekylmyys tuleekin paketissa, johon kuuluu rento ja hetkeen tarttuva läsnäolo, hymy ja pehmeä ääni sekä hieman horjuva, mutta siksi juuri niin samaistuttava ja myötätuntoa herättävä olemus? Mielikuva joutuu koetukselle, mutta eihän tällaisessa paketissa voi olla tunnekylmyyttä, sen täytyy olla jotain muuta. Mieli pyörii sykkyrällä ja yrittää keksiä selityksiä sille mistä hänen käyttäytymisensä johtuu. Hän on herkkä, haavoittunut tai jotakin muuta, mikä selittää kaiken. Ja mitä haluaa ymmärtää, hoivata ja auttaa. Pieni ääni takaraivossa ei jätä rauhaan ja varoittaa, ja ajan myötä tämä ääni muuttuu ärtymykseksi ja epämukavuudeksi, jolle ei löydä syytä. Tämän tunteen tulkitsee kuvaavan omaa viallisuutta, mutta yrityksistä huolimatta ei löydä ratkaisua. Epämukavuus ei katoa.
Niin, miltä tunnekylmyys näyttää? Jos olemme luoneet päässämme mielikuvan, johon yritämme sen mahduttaa, emme näe edessämme olevaa. Yhdessä hetkessä näemme kylmän katseen, mutta emme ymmärrä sitä, sillä se ei vastaa mielikuvaamme. Se on vain poikkeama, outo tilanne, joka jostain syystä tapahtui. Sen sijaan tunnemme tunnekylmyyden kyllä. Se tuntuu kehossa, mutta emme luota tuntemuksiimme, koska näky edessämme ei mielestämme vastaa tuntemusta. Tulkitsemme siis, että tuntemuksessa on jotakin vikaa. Meissä on jotakin vikaa, jotakin käsittelemätöntä ongelmaa, josta täytyy päästä eroon. Miksi rento ja mukava tuntuu samanaikaisesti niin kylmältä? Eihän siinä ole mitään järkeä.
Kylmyys tuntuu shokeeraavammalta ja julmemmalta silloin, kun se tulee odottamattomasta lähteestä. Aivot menevät jumiin, eivätkä osaa käsitellä asiaa. Usein ensimmäinen reaktio on jähmettyä, sillä tilanne on niin odottamaton, ettei siihen osaa reagoida edes pakenemalla tai taistelemalla. Samalla kun ajatustoiminta lakkaa, tilanteen tarkastelu ja ymmärtäminen vaikeutuvat. Muistiinkaan ei välttämättä tallennu mitään olennaista. Tämän vuoksi tilanteen tarkastelu voi olla jälkikäteenkin hankalaa. Et muista mitään, mikä tarpeeksi painavasti todistaisi kokemasi todeksi. Muistat vain sen, miltä asiat ovat aina näyttäneet ja sovellat tätä muistoa myös tähän kokemukseen. Tapahtumien kulku ja painotukset vääristyvät mielessä ja muisto kuvaa aivan erilaista tilannetta, kuin mitä oikeasti tapahtui. Sinulla ei edelleenkään ole todistetta mistään muusta, ja jotta voisit tällaisen todisteen saada, joudut todella ponnistelemaan mielesi kanssa kaivaaksesi sen esille.
Välillä taas ei tarvitse olla kyse tunnekylmyydestä, kun jo emotionaalisen yhteyden puuttuminen tuntuu epämääräisesti hiertävältä. Mitä jos hän osaa käyttäytyä hyvin, puhuu ystävällisesti ja on mukava, mutta jotain tuntuu puuttuvan? Mistä se tunne syntyy? Tärkeissä ja hankalissa asioissa saat häneltä vain välinpitämättömältä tuntuvan reaktion, silmien pyörittelyä tai epämääräistä piikittelyä. Asioiden liikkuessa kevyellä tasolla hän on kuin eri ihminen, mukava ja helposti lähestyttävä, mutta yhtään syvemmälle tasolle sama ystävällisyys tai lempeys ei jatku. Se tuntuu epäloogiselta ja epäjohdonmukaiselta. Mikseivät syvät tunteesi saa samaa lämmintä vastaanottoa, kun arkipäiväiset kysymykset maidon laadusta? Jos tämä henkilö on ainut tai merkittävässä asemassa elämässäsi, voit alkaa tuntea, että sinussa ja sisimmässäsi on jotain vikaa, koska niiden esille tuominen johtaa aina ikävään lopputulokseen. Opit olemaan hiljaa, mutta myös häpeämään sisimpäsi iloja ja suruja. Eihän kyse voi olla hänestä, sillä hän on yleensä niin mukava? Loogisestihan asiat ovat niin, että "what you see is what you get", mutta miksi jokin ei ynnää yhteen?
Kognitiiviseen dissonanssiin jumiutuu, kun asiat eivät näytä samalta, kuin miltä ne tuntuvat. Mieli pyrkii etsimään ja keksimään puuttuvia linkkejä nähdyn ja koetun välille. Mitä mahdottomampi yhtälö on, sitä suurempi sisäinen painostus vaatii määrittelemään jomman kumman epätodeksi. Usein on helpompi määritellä epämääräinen sisäinen tunne epätodeksi, kuin loogisesti edessä nähty. Se on helpompaa myös siksi, että nähty todellisuus on usein myös muiden kanssa jaettu todellisuus. On häpeällistä toimia tuntemuksen pohjalta silloin, kun muut näkevät edessään vain nähdyn todellisuuden. Omien tuntemustensa kanssa jää helposti yksin, kyseenalaistetuksi ja painostetuksi. "Älä nyt viitsi", "taidat hieman ylireagoida" ovat sekä ulkopäin että omasta mielestä suuntautuvia painostuksia. Seuraavassa kirjoituksessa jatkan lisää tästä aiheesta (ks. Todisteiden saamisen paradoksi).
Tunnekylmyys tai emotionaalisen yhteyden puuttuminen eivät kuitenkaan näytä miltään. Ne voivat kätkeytyä keskenään täysin erilaisilta näyttävien asioiden taakse. Jos etsit jotakin tietyn näköistä asiaa, sivuutat helposti merkittävät tuntemuksesi.
Neiti Kettu
Niin, miltä tunnekylmyys näyttää? Jos olemme luoneet päässämme mielikuvan, johon yritämme sen mahduttaa, emme näe edessämme olevaa. Yhdessä hetkessä näemme kylmän katseen, mutta emme ymmärrä sitä, sillä se ei vastaa mielikuvaamme. Se on vain poikkeama, outo tilanne, joka jostain syystä tapahtui. Sen sijaan tunnemme tunnekylmyyden kyllä. Se tuntuu kehossa, mutta emme luota tuntemuksiimme, koska näky edessämme ei mielestämme vastaa tuntemusta. Tulkitsemme siis, että tuntemuksessa on jotakin vikaa. Meissä on jotakin vikaa, jotakin käsittelemätöntä ongelmaa, josta täytyy päästä eroon. Miksi rento ja mukava tuntuu samanaikaisesti niin kylmältä? Eihän siinä ole mitään järkeä.
Kylmyys tuntuu shokeeraavammalta ja julmemmalta silloin, kun se tulee odottamattomasta lähteestä. Aivot menevät jumiin, eivätkä osaa käsitellä asiaa. Usein ensimmäinen reaktio on jähmettyä, sillä tilanne on niin odottamaton, ettei siihen osaa reagoida edes pakenemalla tai taistelemalla. Samalla kun ajatustoiminta lakkaa, tilanteen tarkastelu ja ymmärtäminen vaikeutuvat. Muistiinkaan ei välttämättä tallennu mitään olennaista. Tämän vuoksi tilanteen tarkastelu voi olla jälkikäteenkin hankalaa. Et muista mitään, mikä tarpeeksi painavasti todistaisi kokemasi todeksi. Muistat vain sen, miltä asiat ovat aina näyttäneet ja sovellat tätä muistoa myös tähän kokemukseen. Tapahtumien kulku ja painotukset vääristyvät mielessä ja muisto kuvaa aivan erilaista tilannetta, kuin mitä oikeasti tapahtui. Sinulla ei edelleenkään ole todistetta mistään muusta, ja jotta voisit tällaisen todisteen saada, joudut todella ponnistelemaan mielesi kanssa kaivaaksesi sen esille.
Välillä taas ei tarvitse olla kyse tunnekylmyydestä, kun jo emotionaalisen yhteyden puuttuminen tuntuu epämääräisesti hiertävältä. Mitä jos hän osaa käyttäytyä hyvin, puhuu ystävällisesti ja on mukava, mutta jotain tuntuu puuttuvan? Mistä se tunne syntyy? Tärkeissä ja hankalissa asioissa saat häneltä vain välinpitämättömältä tuntuvan reaktion, silmien pyörittelyä tai epämääräistä piikittelyä. Asioiden liikkuessa kevyellä tasolla hän on kuin eri ihminen, mukava ja helposti lähestyttävä, mutta yhtään syvemmälle tasolle sama ystävällisyys tai lempeys ei jatku. Se tuntuu epäloogiselta ja epäjohdonmukaiselta. Mikseivät syvät tunteesi saa samaa lämmintä vastaanottoa, kun arkipäiväiset kysymykset maidon laadusta? Jos tämä henkilö on ainut tai merkittävässä asemassa elämässäsi, voit alkaa tuntea, että sinussa ja sisimmässäsi on jotain vikaa, koska niiden esille tuominen johtaa aina ikävään lopputulokseen. Opit olemaan hiljaa, mutta myös häpeämään sisimpäsi iloja ja suruja. Eihän kyse voi olla hänestä, sillä hän on yleensä niin mukava? Loogisestihan asiat ovat niin, että "what you see is what you get", mutta miksi jokin ei ynnää yhteen?
Kognitiiviseen dissonanssiin jumiutuu, kun asiat eivät näytä samalta, kuin miltä ne tuntuvat. Mieli pyrkii etsimään ja keksimään puuttuvia linkkejä nähdyn ja koetun välille. Mitä mahdottomampi yhtälö on, sitä suurempi sisäinen painostus vaatii määrittelemään jomman kumman epätodeksi. Usein on helpompi määritellä epämääräinen sisäinen tunne epätodeksi, kuin loogisesti edessä nähty. Se on helpompaa myös siksi, että nähty todellisuus on usein myös muiden kanssa jaettu todellisuus. On häpeällistä toimia tuntemuksen pohjalta silloin, kun muut näkevät edessään vain nähdyn todellisuuden. Omien tuntemustensa kanssa jää helposti yksin, kyseenalaistetuksi ja painostetuksi. "Älä nyt viitsi", "taidat hieman ylireagoida" ovat sekä ulkopäin että omasta mielestä suuntautuvia painostuksia. Seuraavassa kirjoituksessa jatkan lisää tästä aiheesta (ks. Todisteiden saamisen paradoksi).
Tunnekylmyys tai emotionaalisen yhteyden puuttuminen eivät kuitenkaan näytä miltään. Ne voivat kätkeytyä keskenään täysin erilaisilta näyttävien asioiden taakse. Jos etsit jotakin tietyn näköistä asiaa, sivuutat helposti merkittävät tuntemuksesi.
Neiti Kettu
Kommentit
Lähetä kommentti