Mielihyvä ja pelastumisen fantasia traumasidoksessa
Lehdissä on kirjoiteltu Linda-Maria Roineen (Mercedes Bentso) ajatuksia suhteestaan kahdesta murhasta tuomittuun elinkautista suorittavaan mieheensä. Lähtökohtaisesti ajattelen, että jokaisella ihmisellä on oikeus valita omasta elämästään ja siksi en halua lähteä kommentoimaan kenenkään yksittäisen henkilön valintoja tarkemmin. Tämä on minulle erityisen tärkeä arvo siksikin, että väkivaltaisesta suhteesta vapautuminen ja toipuminen edellyttää sitä, että ihminen saa valita elämässään itse. Vaikka neuvo tai ohje olisi tarkoitettu kuinka hyvästä sydämestä tahansa, se on silti pohjimmiltaan samaa painostamista jonkun toisen tahtoon. Jokaisella on oikeus löytää oma polkunsa itse, ja pidän sitä suuressa arvossa. En tiedä Linda-Maria Roineesta tai hänen miehestään erityisesti mitään, joten en halua kommentoida heidän valintojaan, vaikka jutusta inspiroiduinkin.
Heräsin kirjoittamaan aiheesta tämän lainauksen: "Halusin pahan miehen, joka ei antaisi mulle koskaan tapahtua mitään. Miehen, joka suojelisi ja kostaisi joka haukun" ja muutaman muun kohdan perusteella. Tuo lainaus toi mieleen tuttuakin tutumpia kaikuja siitä, miltä traumasidos (tai traumaattinen/jäsentymätön kiintymys) tuntuu ja miten käsityksen turvallisesta ihmissuhteesta ovat korvanneet vallankäytön ja pelastamisen teemat. Vasta sen jälkeen, kun olen aidosti päässyt toipumaan ja kokemaan aitoa turvallisuutta ihmissuhteissa, aloin konkreettisesti ymmärtää eron traumaattisen turvallisuuden ja aidon turvallisuuden välillä. Ennen se ei ollut mahdollista yksinkertaisesti siksi, että turvallisuus oli niin taka-alalla elämässäni, etten edes tiennyt mitä se oikeasti on. Vaikka toinen vanhemmistani olikin turvallinen, koko perheen elämää dominoi arvaamattomuus. Enää en omassa elämässäni koe olevan mitään syytä, miksi vaihtaisin aidon turvallisuuden traumaattiseen turvallisuuteen, kaikki viehätys on kadonnut. Silti muistan ja ymmärrän tuon tunteen ja haluan kirjoittaa siitä enemmän.
Olen pohdinnoissani päätynyt siihen tulokseen, että pelastamisen teema ja muut traumasta viehättyvät fantasiat tuntuvat liittyvän erityisesti vietteleviin väkivaltakokemuksiin. Yllätyin joskus aikoinaan siitä, miten samankaltaisia tuntemuksia lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyillä vaikutti olevan kuin mitä itsekin olin kokenut. Päädyin tulokseen, että trauman kannalta seksuaalisessa hyväksikäytössä ei välttämättä kaikkein määrittävintä olekaan seksuaalinen osa (vaikka se toki on myös merkittävää), vaan kyse on pohjimmiltaan samankaltaisesta kaavasta, jossa viettelyä seuraa väkivalta ja väkivaltaa häpeä/syyllistäminen. Narsistinen tai psykopaattinen väkivalta voi noudattaa tätä samaa kaavaa, vaikka pääasiallinen väkivallan muoto olisikin jokin muu kuin seksuaalinen väkivalta.
Sen jälkeen, kun löysin oman toipumisen polkuni, minulla on ollut pieni yhden ihmisen taistelu mielestäni vanhentuneita käsityksiä vastaan. Ulkopuolisten tarkastelijoiden on helppo tulkita traumasta viehättyminen alitajuiseksi haluksi tulla alistetuksi tai muuten huonosti kohdelluksi. Polkuni myötä olen huomannut, miten haitallinen tällainen käsitys on traumasta toipumisen kannalta. Meillä on yhä kaikenlaisia ikivanhoista hieman virheellisistäkin käsityksistä kumpuavia syväluotaavia käsityksiä ihmisten alitajunnasta, joita ei ole osattu kyseenalaistaa tarpeeksi. Jo ajatus siitä, että yksittäiset henkilöt (kuten herra Freud) olisivat olleet niin telepaattisesti taitavia, että he tietäisivät potilaidensa alitajunnasta kaiken oikein, on absurdi. Silti monia asioita ei kyseenalaisteta, koska niiden päälle on kertynyt vuosia ja vuosia kliinistä toteutusta, ja tämän "kokemuksen" pohjalta asioita pidetään tosina.
Minulla oli sellainen vanhempi, jollaisen miehen Roine kuvaa haluavansa. Hän oli pelottava, hän puhui julmista kostosuunnitelmista, joita halusi toteuttaa häntä loukanneille henkilöille. Hän myös kietoi minut vahvasti kiinni itseensä ja vaikutti suojelevaiselta. Hän olisi ollut valmis palkkaamaan jonkun hakkaamaan mahdollisia koulukiusaajia. Hänellä vaikutti myös olevan moraalikoodistoa, sillä hän puhui siitä, miten vain heikot ihmiset lyövät heikompaansa. Turvallista ja rauhoittavaa? Vai voimaannuttavaa, kun on joku toinen tekemässä sellaisia likaisia toimia, joita ei itse uskaltaisi tehdä? Tällainen ihminen elämässä voi olla kuin ase tai aggressiivinen koira, joka tuo kokemuksen kyvystä puolustautua. Merkityksellinen kysymys on kuitenkin se, miksi kokee tarvetta puolustautua jatkuvasti niin, että tarvitsee tällaisen aseen vierelleen? Jossain sisällä elää jatkuva turvattomuus siitä, että on 1) jatkuvasti vaarassa ja 2) ei kykene itse omilla voimillaan selviytymään tästä vaarasta.
Toisaalta traumasidokseen liittyy olennaisesti myös mielihyvä, sillä kyse on olosuhteisiin mukautuneesta tavasta kokea kiintymystä. Kiintymys on yksi ihmisen perustarpeista, ja sitä kokee sellaisista asioista, joista sitä olosuhteissa saa. Tähän perustuu traumasidoksen vääristävä voima, jolloin alkaa kutsumaan rakkaudeksi asioita, jotka eivät sitä oikeastaan ole (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Määrittele rakkaus uudelleen). Samalla tavoin voidaan sanoa, että traumaattisessa kiintymyksessä määrittelee (muttei koe huom!) turvalliseksi sellaisia asioita, jotka eivät sitä ole. Turvaton ei koskaan oikeasti tunnu turvalliselta, mutta jos ei tiedä miltä turvallisuus oikeasti tuntuu, voi kielellisesti omassa päässään määritellä minkä tahansa asian X turvallisuudeksi. Aivan kuin jos saapuisimme vieraaseen maahan, ja saisimme käsityksen, että paikallisella kielellä jokin sana tarkoittaa puuta, vaikka se oikeasti tarkoittaakin kukkaa. Joten aina, kun muut puhuvat kukista, luulemme heidän puhuvan puista. Kun me taas puhumme pihallamme olevista puista, muut kuulevat meidän sanovan, että pihallamme on kukkia. Molemmat luulevat puhuvansa samasta asiasta, vaikkeivät kuitenkaan puhu. Traumasidoksessa turvallisuus on usein korvaantunut pelastaja-fantasioilla (muitakin mahdollisia toki on, kuten esimerkiksi dominointifantasia). Turvallisuus ja pelastumisfantasia muuttuvat synonyymeiksi, vaikkeivät ne sitä ole.
Traumasidoksen mielihyvä on traumaattista. Se sotkeutuu rajattomuuteen, hyväksikäyttöön, pelkoon, ylivirittyneisyyteen ja häpeään. Mielihyvän kokeminen tällaisen tunnemöykyn keskellä voi aiheuttaa lisää häpeää tai tästä häpeästä voi riuhtaista itsensä irti romantisoimalla pahuutta. Ajattelen itse asian niin, että pahuuden romantisoiminen on juurikin keino päästä irti mielihyvään liittyvistä häpeän tuntemuksista. Kun kääntää asian päälalelleen: "oikeasti mä halusinkin tätä, repikää siitä", ottaa vallan häpeältä pois. Samalla jättää kuuntelematta omaa sisäistä itseään, sillä se häpeäkin on lopulta tärkeä viestin tuoja. Asia ei ratkea, jos ei selvitä mistä häpeä syntyy.
On vähemmän puhuttu aihe, miten suuri voima mielihyvän ja häpeän liitolla on. Aihe on ehkä jollain tapaa tabu, ja suuren häpeän vuoksi kaltoinkohtelun uhritkaan eivät siitä kauheasti kerro. Muista asioista on helpompi puhua. Parisuhteessa narsistin kanssa olleista osa puhuu avoimesti suhteessa saamastaan mielihyvästä, mutta moni (ja varsinkin muunlaisissa suhteissa ollut) kamppailee yhä mielihyvään kietoutuneen häpeän kanssa. Viettelevään hyväksikäyttöön liittyy väkivallan muuttaminen halutuksi tai miellyttäväksi asiaksi. Hyväksikäyttäjä pyrkii saamaan uhrin jollain tapaa haluamaan väkivaltaa, vähintäänkin niin, että jälkikäteen on uskottavaa sanoa: "sinä halusit sitä". Usein on, että uhrin luonnolliset tarpeet (kuten tarve turvaan ja kiintymykseen) käännetään ja vääristellään haluksi väkivaltaa kohtaan. Väkivallan jälkeen uhri on kiinni tilanteessa myös häpeän vuoksi, sillä on vaikea ymmärtää miksi kokee mielihyvää "pahasta" asiasta, voiko sellainen asia edes olla paha? Lisäksi ajatus siitä, että on halunnut tai tuntenut mielihyvää tilanteessa, saa oman olon tuntumaan likaiselta. Hyväksikäyttäjän sanat kaikuvat päässä ja alkaa itsekin uskoa, että pitää väkivallasta (vaikka mielihyvä olisikin syntynyt tarpeesta kiintymykseen, eikä väkivallasta). Tästä on enää yksi askel jokaisen hyväksikäyttäjän mantran nielemiselle: "sinä itse aiheutit tämän itsellesi".
Näin ollen toipumisen polulla ei välttämättä ole kauhean hedelmällistä pohtia alitajuisia tarpeita haluta olla väkivallan kohteena. Tulkintoja, jotka ovat suoraan väkivaltaisen hyväksikäyttäjän suusta. Historiallisena jatkumona pystyn näkemään silmieni edessä maailmankuvallisesti jyrkkiä ihmisiä, jotka ovat tämän tulkinnan kehittäneet ja sitä syöttäneet eteenpäin. Ihmisiä, jotka omassa auktoriteetissaan ovat määritelleet, mitä muiden alitajunnat pitävät sisällään. Hyväksikäytetyksi tulemiseen liittyy monenlaisia keskenään ristiriitaisiakin tunteita pakattuna samaan pakettiin. Jokainen niistä on lopulta täysin luonnollinen, ja kun niiden alkuperän löytää, ne avautuvat aivan uudella tavalla. Häpeällinen mielihyvä ei olekaan masokismia, vaan väärin kohdistettua tarvetta saada yhteys toiseen ihmiseen (tai jotakin muuta, mitä se kullakin on). Polullasi vastaan kävelee varmasti monenlaisia tulkinnantekijöitä, jotka haluavat kertoa, miksi oikeasti haluat mitä haluat ja teet mitä teet. Ja vaikka olisit itse aloittanut koko keskustelun (esimerkiksi miettinyt, oletkohan masokistinen ja toinen on alkanut tukea tätä ajatusta), kukaan toinen ei lopulta voi oikeasti tietää mikä sinulle on sisimmässäsi tärkeintä. Tämä on sinun tiesi, ja löydät vastaukset omasta sisimmästäsi. Luota siihen, mikä tuntuu sinusta oikealta.
Erityisesti silloin, jos alkuperäinen trauma on lähtöisin lapsuuden merkittävistä kiintymyssuhteista, tämän trauman "oikeaksitekemisen" toive elää hyvin, hyvin, hyvin sitkeässä. Yleisesti puhutaan usein trauman toistamisesta, siitä, että viehättyy trauman aiheuttaneen henkilön kaltaisista ihmisistä elämässään uudestaan ja uudestaan. Olen polullani huomannut, että asiaa ei kannattaisi tuoda esille tällä tavoin korostaen (sillä se lisää mielihyvän ja häpeän monimutkaista liittoa - ja siten todennäköisyys toipumisen takapakeille kasvaa), vaan on parempi korostaa sitä, miten haluaa tehdä tarinalleen uuden paremman lopun (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Varo vaaraskannauksen tulkitsemista viehätykseksi!). Pohjimmiltaan ei siis ole kyse siitä, että haluaisi elämäänsä traumaattista tapahtumaa toistavia ihmisiä, vaan siitä, että haluaa muuttaa historian toiseksi uuden ihmisen kautta. Tämä uusi ihminen toimii vain symbolina sille, mitä olisit halunnut alkuperäiseltä trauman aiheuttajalta, mutta et koskaan saanut. Kun traumasidos astuu kuvioon, on kyse sen odottamisesta, että tämä kova, julma ja kaltoinkohdellut lapsuuden hahmo vihdoin pelastaisi sinut. Pelastaisi itseltään, aika ironista lopulta, mutta todellista kokemustasolla.
Historian muuttaminen on epäonnistumaan tuomittu yritys. Se mikä on jo tapahtunut, on tapahtunut. Tällöin joudumme muistelemaan tuttua sanontaa:
"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joihin en voi vaikuttaa,
rohkeutta muuttaa ne, joihin voin,
ja viisauttaa erottaa nämä kaksi toisistaan."
Lopulta aidon turvallisuuden voi löytää vain sitä kautta, että kohtaa menneisyyden sellaisena kuin se oli. Se on valtavan kipeä asia, jonka hyväksyminen on vaikeaa. Hyväksyminen ei tarkoita tekojen hyväksymistä (ks. Onko se, mikä tapahtuu, oikein?), vaan se tarkoittaa sen hyväksymistä, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Tavallaan sitä voisi ehkä kutsua realismiksi ilman pakonomaisia kultareunuksia tai tarvetta muuttaa asioita. Syvimmillään siinä on kyse omien tunteidensa kohtaamisesta, myöntämisesta ja hyväksymisestä. Lopulta tärkein matka, jonka teemme, on matka sisimpäämme.
Oman polkuni perusteella suosittelen eritysesti seuraaviin kolmeen tärkeään ulottuvuuteen keskittymistä:
1) Kaiken toipumisen pohjalla on omaan itseensä tutustuminen ja itselle tärkeiden asioiden löytäminen, sillä se motivoi seisomaan omilla jaloillaan. Kaikki toipumisen keinot, joilla alat tehdä omasta elämästäsi itsellesi merkityksellistä ja omasi näköistä, auttavat vahvistamaan kykyäsi pärjätä itse maailman vastuksia vastaan. Siihen liittyy myös ajatus siitä, että alat pikku hiljaa itse täyttää sitä puuttuvaa kohtaa sydämessäsi, jonka trauma on sinulle aiheuttanut. Käytä aikaa löytääksesi itsestäsi sen turvallisen aikuisen, joka antaa sinulle sen turvan mitä tarvitset. Helppoja ja yhdessä päivässä valmiita nämä asiat eivät ole, mutta kuitenkin lopulta kaiken vaivannäön arvoisia. (Tähän kohtaan liittyen ks. esim. Narsistisen suhteen jälkeen: Löydä yhteys omaan itseesi, Minkälaiset minun rajani ovat?, Rajat toimivat sekä sisään- että ulospäin, Löydä oma kosketuksesi elämän merkityksellisyyteen, Ota homma haltuun määrittelemällä itse itsesi).
2) Toiseksi tarkastele tunteitasi ja niiden alkuperää. Kun löydät tunteillesi luonnolliset ketjut, se hälventää niihin liittyvää häpeää. Helppoa tämäkään ei ole, ja voi viedä paljon aikaa, mutta jälleen kerran, se on kaiken arvoista. Kaikilla tunteilla on lopulta jokin järkevä alkuperä ja tarkoitus, ja sen löytäminen auttaa ymmärtämään niitä paremmin. (Ks. lisää mm. Narsistisen suhteen jälkeen: Opettele kuuntelemaan kehoasi, Tunnista turvareaktiosi, Tunnista tunnepohjaiset flashbackit ja sisäinen kriitikko, Miten selvitä flashbackeistä, Syyllisyys ja häpeä, sokeus väkivallalle, Tunnista tekijät, jotka vahvistavat traumasidosta).
3) Kolmanneksi pyri löytämään elämääsi turvallisia ihmissuhteita, jotta saat aitoja kokemuksia siitä, miltä turvallisuus oikeasti tuntuu. Aidon turvallisuuden kokeminen ei tapahdu hetkessä, vaan kestää aikaa ennenkuin uskaltaa avautua ja luottaa turvalliseenkaan ihmiseen. Näin sen juuri täytyykin mennä, jotta kokemus turvallisuudesta olisi aito. Väkisin luottamalla ei synny aitoa turvallisuutta, vaan luottamuksen kuuluu syntyä ansaittuna. Joskus voi tuntua mahdottomalta löytää turvallisia ihmissuhteita. Joko koko elämänpiiri koostuu eri tavoin turvattomista ihmisistä, tai sosiaalisen ahdistuksen vuoksi koko ajatus uusiin ihmisiin tutustumisesta tuntuu mahdottomalta. Mitä vaikeampi sinun on löytää elämääsi turvallisia ihmissuhteita, sitä enemmän suosittelen turvallisuuden harjoittelemista ensin terapiassa. Terapiasuhde toimii kaiken muun lisäksi myös mallina turvallisesta ihmissuhteesta ja hyvä terapia antaa voimaa tehdä muutoksia pikku hiljaa myös omassa elämässään. (Ks. liittyen myös: Narsistisen suhteen jälkeen: Varo idealisaatiota, Narsistisen suhteen jälkeen: Miten pitää rajoja yllä, Manipulointi ja ennenaikaisen luottamuksen synnyttäminen).
Palataan vielä vanhempaani. Oliko hän ihana ja turvallinen kaikin keinoin minua puolustava "pahis", joka oli paha vain muita kohtaan ja rakastava minua kohtaan? Vastaus on tietenkin ei. Tällaisia hahmoja löytyy vain elokuvista (se lienee aika monen pelastumisfantasia, koska näitä hahmoja löytyy niin paljon). Hänen suojelevuutensa oli lopulta enemmän omistavuutta, olin hänen omaisuuttaan. Hän koki, että hänellä oli oikeus käyttää mitä keinoja tahansa, jos jokin elämässäni ei mennyt niin kuin hän halusi. Ei hän kaikista niistä edes minulle kertonut, koska ei sillä ollut väliä, hän kuitenkin teki ne minun hyväkseni. Hän koki oikeudekseen päättää elämästäni monellakin eri tavalla, olinhan hänen. Jos omat ajatukseni tai suunnitelmani eivät soveltuneet hänen suunnitelmiinsa, sain kohdalleni kaikenlaista käännytystyötä. Syvä välinpitämättömyys huokui hänestä niiden asioiden kohdalla, jotka olivat hänestä yhdentekeviä, mutta jollekin muulle tärkeitä. Jos taas hänen ajatuksiinsa ei heti siltä istumalta lähtenyt mukaan, sai kuulla olevansa tyhmä tai itsekäs. Hän ei todellakaan ilmoittanut etukäteen asioista, vaan yhtäkkiä vain sanoi mihin pitää lähteä tai mitää pitää tehdä. Monina päivinä hän vain lähti ja katosi jonnekin mitään sanomatta, ilman että tiesi mihin ja milloin hän oli tulossa takaisin. Hänen moraalikoodistonsa oli joustava, itse hän sai tehdä mitä tahansa ja sille oli aina oikeutus, mutta muut tuomittiin vastaavista teoista. Tavallinen arki oli lopulta jotain ihan muuta kuin pelastusfantasiaa.
Eli ei - en enää halua "pahaa miestä, joka ei antaisi mulle koskaan tapahtua mitään." Se fantasia on valhetta, joka ei koskaan toteudu. Samalla en enää edes halua tulla pelastetuksi (fantasia on tyhjentynyt merkityksestään), vaan haluan seisoa itse omilla jaloillani ja uskoa omiin kykyihini. Olen alkanut näkemään pelastusfantasian epätasa-arvoisena ja arvostamaan enemmän tasa-arvoisempaa kumppanuutta. Haluan elämääni ihmisiä, jotka kohtelevat myös muita ihmisiä ympärillään kunnioittavasti. Nykyään yksi merkittävimmistä tavoista, jolla arvioin ihmisen luotettavuutta on se, miten hän kohtelee muita ympärillään (riippumatta siitä, kuinka kiva hän minulle on). Muistan sen kaiken viehätyksen, mikä pahuuden romantisoinnista syntyi, mutta en koe sitä enää. En myöskään enää häpeä sitä, että joskus koin niin. On luonnollista kokea mielihyvää kiintymyksestä, ja vääristyneessä tilanteessa kiintymyskin on vääristynyttä.
Neiti Kettu
Heräsin kirjoittamaan aiheesta tämän lainauksen: "Halusin pahan miehen, joka ei antaisi mulle koskaan tapahtua mitään. Miehen, joka suojelisi ja kostaisi joka haukun" ja muutaman muun kohdan perusteella. Tuo lainaus toi mieleen tuttuakin tutumpia kaikuja siitä, miltä traumasidos (tai traumaattinen/jäsentymätön kiintymys) tuntuu ja miten käsityksen turvallisesta ihmissuhteesta ovat korvanneet vallankäytön ja pelastamisen teemat. Vasta sen jälkeen, kun olen aidosti päässyt toipumaan ja kokemaan aitoa turvallisuutta ihmissuhteissa, aloin konkreettisesti ymmärtää eron traumaattisen turvallisuuden ja aidon turvallisuuden välillä. Ennen se ei ollut mahdollista yksinkertaisesti siksi, että turvallisuus oli niin taka-alalla elämässäni, etten edes tiennyt mitä se oikeasti on. Vaikka toinen vanhemmistani olikin turvallinen, koko perheen elämää dominoi arvaamattomuus. Enää en omassa elämässäni koe olevan mitään syytä, miksi vaihtaisin aidon turvallisuuden traumaattiseen turvallisuuteen, kaikki viehätys on kadonnut. Silti muistan ja ymmärrän tuon tunteen ja haluan kirjoittaa siitä enemmän.
Olen pohdinnoissani päätynyt siihen tulokseen, että pelastamisen teema ja muut traumasta viehättyvät fantasiat tuntuvat liittyvän erityisesti vietteleviin väkivaltakokemuksiin. Yllätyin joskus aikoinaan siitä, miten samankaltaisia tuntemuksia lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyillä vaikutti olevan kuin mitä itsekin olin kokenut. Päädyin tulokseen, että trauman kannalta seksuaalisessa hyväksikäytössä ei välttämättä kaikkein määrittävintä olekaan seksuaalinen osa (vaikka se toki on myös merkittävää), vaan kyse on pohjimmiltaan samankaltaisesta kaavasta, jossa viettelyä seuraa väkivalta ja väkivaltaa häpeä/syyllistäminen. Narsistinen tai psykopaattinen väkivalta voi noudattaa tätä samaa kaavaa, vaikka pääasiallinen väkivallan muoto olisikin jokin muu kuin seksuaalinen väkivalta.
Sen jälkeen, kun löysin oman toipumisen polkuni, minulla on ollut pieni yhden ihmisen taistelu mielestäni vanhentuneita käsityksiä vastaan. Ulkopuolisten tarkastelijoiden on helppo tulkita traumasta viehättyminen alitajuiseksi haluksi tulla alistetuksi tai muuten huonosti kohdelluksi. Polkuni myötä olen huomannut, miten haitallinen tällainen käsitys on traumasta toipumisen kannalta. Meillä on yhä kaikenlaisia ikivanhoista hieman virheellisistäkin käsityksistä kumpuavia syväluotaavia käsityksiä ihmisten alitajunnasta, joita ei ole osattu kyseenalaistaa tarpeeksi. Jo ajatus siitä, että yksittäiset henkilöt (kuten herra Freud) olisivat olleet niin telepaattisesti taitavia, että he tietäisivät potilaidensa alitajunnasta kaiken oikein, on absurdi. Silti monia asioita ei kyseenalaisteta, koska niiden päälle on kertynyt vuosia ja vuosia kliinistä toteutusta, ja tämän "kokemuksen" pohjalta asioita pidetään tosina.
Minulla oli sellainen vanhempi, jollaisen miehen Roine kuvaa haluavansa. Hän oli pelottava, hän puhui julmista kostosuunnitelmista, joita halusi toteuttaa häntä loukanneille henkilöille. Hän myös kietoi minut vahvasti kiinni itseensä ja vaikutti suojelevaiselta. Hän olisi ollut valmis palkkaamaan jonkun hakkaamaan mahdollisia koulukiusaajia. Hänellä vaikutti myös olevan moraalikoodistoa, sillä hän puhui siitä, miten vain heikot ihmiset lyövät heikompaansa. Turvallista ja rauhoittavaa? Vai voimaannuttavaa, kun on joku toinen tekemässä sellaisia likaisia toimia, joita ei itse uskaltaisi tehdä? Tällainen ihminen elämässä voi olla kuin ase tai aggressiivinen koira, joka tuo kokemuksen kyvystä puolustautua. Merkityksellinen kysymys on kuitenkin se, miksi kokee tarvetta puolustautua jatkuvasti niin, että tarvitsee tällaisen aseen vierelleen? Jossain sisällä elää jatkuva turvattomuus siitä, että on 1) jatkuvasti vaarassa ja 2) ei kykene itse omilla voimillaan selviytymään tästä vaarasta.
Toisaalta traumasidokseen liittyy olennaisesti myös mielihyvä, sillä kyse on olosuhteisiin mukautuneesta tavasta kokea kiintymystä. Kiintymys on yksi ihmisen perustarpeista, ja sitä kokee sellaisista asioista, joista sitä olosuhteissa saa. Tähän perustuu traumasidoksen vääristävä voima, jolloin alkaa kutsumaan rakkaudeksi asioita, jotka eivät sitä oikeastaan ole (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Määrittele rakkaus uudelleen). Samalla tavoin voidaan sanoa, että traumaattisessa kiintymyksessä määrittelee (muttei koe huom!) turvalliseksi sellaisia asioita, jotka eivät sitä ole. Turvaton ei koskaan oikeasti tunnu turvalliselta, mutta jos ei tiedä miltä turvallisuus oikeasti tuntuu, voi kielellisesti omassa päässään määritellä minkä tahansa asian X turvallisuudeksi. Aivan kuin jos saapuisimme vieraaseen maahan, ja saisimme käsityksen, että paikallisella kielellä jokin sana tarkoittaa puuta, vaikka se oikeasti tarkoittaakin kukkaa. Joten aina, kun muut puhuvat kukista, luulemme heidän puhuvan puista. Kun me taas puhumme pihallamme olevista puista, muut kuulevat meidän sanovan, että pihallamme on kukkia. Molemmat luulevat puhuvansa samasta asiasta, vaikkeivät kuitenkaan puhu. Traumasidoksessa turvallisuus on usein korvaantunut pelastaja-fantasioilla (muitakin mahdollisia toki on, kuten esimerkiksi dominointifantasia). Turvallisuus ja pelastumisfantasia muuttuvat synonyymeiksi, vaikkeivät ne sitä ole.
Traumasidoksen mielihyvä on traumaattista. Se sotkeutuu rajattomuuteen, hyväksikäyttöön, pelkoon, ylivirittyneisyyteen ja häpeään. Mielihyvän kokeminen tällaisen tunnemöykyn keskellä voi aiheuttaa lisää häpeää tai tästä häpeästä voi riuhtaista itsensä irti romantisoimalla pahuutta. Ajattelen itse asian niin, että pahuuden romantisoiminen on juurikin keino päästä irti mielihyvään liittyvistä häpeän tuntemuksista. Kun kääntää asian päälalelleen: "oikeasti mä halusinkin tätä, repikää siitä", ottaa vallan häpeältä pois. Samalla jättää kuuntelematta omaa sisäistä itseään, sillä se häpeäkin on lopulta tärkeä viestin tuoja. Asia ei ratkea, jos ei selvitä mistä häpeä syntyy.
On vähemmän puhuttu aihe, miten suuri voima mielihyvän ja häpeän liitolla on. Aihe on ehkä jollain tapaa tabu, ja suuren häpeän vuoksi kaltoinkohtelun uhritkaan eivät siitä kauheasti kerro. Muista asioista on helpompi puhua. Parisuhteessa narsistin kanssa olleista osa puhuu avoimesti suhteessa saamastaan mielihyvästä, mutta moni (ja varsinkin muunlaisissa suhteissa ollut) kamppailee yhä mielihyvään kietoutuneen häpeän kanssa. Viettelevään hyväksikäyttöön liittyy väkivallan muuttaminen halutuksi tai miellyttäväksi asiaksi. Hyväksikäyttäjä pyrkii saamaan uhrin jollain tapaa haluamaan väkivaltaa, vähintäänkin niin, että jälkikäteen on uskottavaa sanoa: "sinä halusit sitä". Usein on, että uhrin luonnolliset tarpeet (kuten tarve turvaan ja kiintymykseen) käännetään ja vääristellään haluksi väkivaltaa kohtaan. Väkivallan jälkeen uhri on kiinni tilanteessa myös häpeän vuoksi, sillä on vaikea ymmärtää miksi kokee mielihyvää "pahasta" asiasta, voiko sellainen asia edes olla paha? Lisäksi ajatus siitä, että on halunnut tai tuntenut mielihyvää tilanteessa, saa oman olon tuntumaan likaiselta. Hyväksikäyttäjän sanat kaikuvat päässä ja alkaa itsekin uskoa, että pitää väkivallasta (vaikka mielihyvä olisikin syntynyt tarpeesta kiintymykseen, eikä väkivallasta). Tästä on enää yksi askel jokaisen hyväksikäyttäjän mantran nielemiselle: "sinä itse aiheutit tämän itsellesi".
Näin ollen toipumisen polulla ei välttämättä ole kauhean hedelmällistä pohtia alitajuisia tarpeita haluta olla väkivallan kohteena. Tulkintoja, jotka ovat suoraan väkivaltaisen hyväksikäyttäjän suusta. Historiallisena jatkumona pystyn näkemään silmieni edessä maailmankuvallisesti jyrkkiä ihmisiä, jotka ovat tämän tulkinnan kehittäneet ja sitä syöttäneet eteenpäin. Ihmisiä, jotka omassa auktoriteetissaan ovat määritelleet, mitä muiden alitajunnat pitävät sisällään. Hyväksikäytetyksi tulemiseen liittyy monenlaisia keskenään ristiriitaisiakin tunteita pakattuna samaan pakettiin. Jokainen niistä on lopulta täysin luonnollinen, ja kun niiden alkuperän löytää, ne avautuvat aivan uudella tavalla. Häpeällinen mielihyvä ei olekaan masokismia, vaan väärin kohdistettua tarvetta saada yhteys toiseen ihmiseen (tai jotakin muuta, mitä se kullakin on). Polullasi vastaan kävelee varmasti monenlaisia tulkinnantekijöitä, jotka haluavat kertoa, miksi oikeasti haluat mitä haluat ja teet mitä teet. Ja vaikka olisit itse aloittanut koko keskustelun (esimerkiksi miettinyt, oletkohan masokistinen ja toinen on alkanut tukea tätä ajatusta), kukaan toinen ei lopulta voi oikeasti tietää mikä sinulle on sisimmässäsi tärkeintä. Tämä on sinun tiesi, ja löydät vastaukset omasta sisimmästäsi. Luota siihen, mikä tuntuu sinusta oikealta.
Erityisesti silloin, jos alkuperäinen trauma on lähtöisin lapsuuden merkittävistä kiintymyssuhteista, tämän trauman "oikeaksitekemisen" toive elää hyvin, hyvin, hyvin sitkeässä. Yleisesti puhutaan usein trauman toistamisesta, siitä, että viehättyy trauman aiheuttaneen henkilön kaltaisista ihmisistä elämässään uudestaan ja uudestaan. Olen polullani huomannut, että asiaa ei kannattaisi tuoda esille tällä tavoin korostaen (sillä se lisää mielihyvän ja häpeän monimutkaista liittoa - ja siten todennäköisyys toipumisen takapakeille kasvaa), vaan on parempi korostaa sitä, miten haluaa tehdä tarinalleen uuden paremman lopun (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Varo vaaraskannauksen tulkitsemista viehätykseksi!). Pohjimmiltaan ei siis ole kyse siitä, että haluaisi elämäänsä traumaattista tapahtumaa toistavia ihmisiä, vaan siitä, että haluaa muuttaa historian toiseksi uuden ihmisen kautta. Tämä uusi ihminen toimii vain symbolina sille, mitä olisit halunnut alkuperäiseltä trauman aiheuttajalta, mutta et koskaan saanut. Kun traumasidos astuu kuvioon, on kyse sen odottamisesta, että tämä kova, julma ja kaltoinkohdellut lapsuuden hahmo vihdoin pelastaisi sinut. Pelastaisi itseltään, aika ironista lopulta, mutta todellista kokemustasolla.
Historian muuttaminen on epäonnistumaan tuomittu yritys. Se mikä on jo tapahtunut, on tapahtunut. Tällöin joudumme muistelemaan tuttua sanontaa:
"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joihin en voi vaikuttaa,
rohkeutta muuttaa ne, joihin voin,
ja viisauttaa erottaa nämä kaksi toisistaan."
Lopulta aidon turvallisuuden voi löytää vain sitä kautta, että kohtaa menneisyyden sellaisena kuin se oli. Se on valtavan kipeä asia, jonka hyväksyminen on vaikeaa. Hyväksyminen ei tarkoita tekojen hyväksymistä (ks. Onko se, mikä tapahtuu, oikein?), vaan se tarkoittaa sen hyväksymistä, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Tavallaan sitä voisi ehkä kutsua realismiksi ilman pakonomaisia kultareunuksia tai tarvetta muuttaa asioita. Syvimmillään siinä on kyse omien tunteidensa kohtaamisesta, myöntämisesta ja hyväksymisestä. Lopulta tärkein matka, jonka teemme, on matka sisimpäämme.
Oman polkuni perusteella suosittelen eritysesti seuraaviin kolmeen tärkeään ulottuvuuteen keskittymistä:
1) Kaiken toipumisen pohjalla on omaan itseensä tutustuminen ja itselle tärkeiden asioiden löytäminen, sillä se motivoi seisomaan omilla jaloillaan. Kaikki toipumisen keinot, joilla alat tehdä omasta elämästäsi itsellesi merkityksellistä ja omasi näköistä, auttavat vahvistamaan kykyäsi pärjätä itse maailman vastuksia vastaan. Siihen liittyy myös ajatus siitä, että alat pikku hiljaa itse täyttää sitä puuttuvaa kohtaa sydämessäsi, jonka trauma on sinulle aiheuttanut. Käytä aikaa löytääksesi itsestäsi sen turvallisen aikuisen, joka antaa sinulle sen turvan mitä tarvitset. Helppoja ja yhdessä päivässä valmiita nämä asiat eivät ole, mutta kuitenkin lopulta kaiken vaivannäön arvoisia. (Tähän kohtaan liittyen ks. esim. Narsistisen suhteen jälkeen: Löydä yhteys omaan itseesi, Minkälaiset minun rajani ovat?, Rajat toimivat sekä sisään- että ulospäin, Löydä oma kosketuksesi elämän merkityksellisyyteen, Ota homma haltuun määrittelemällä itse itsesi).
2) Toiseksi tarkastele tunteitasi ja niiden alkuperää. Kun löydät tunteillesi luonnolliset ketjut, se hälventää niihin liittyvää häpeää. Helppoa tämäkään ei ole, ja voi viedä paljon aikaa, mutta jälleen kerran, se on kaiken arvoista. Kaikilla tunteilla on lopulta jokin järkevä alkuperä ja tarkoitus, ja sen löytäminen auttaa ymmärtämään niitä paremmin. (Ks. lisää mm. Narsistisen suhteen jälkeen: Opettele kuuntelemaan kehoasi, Tunnista turvareaktiosi, Tunnista tunnepohjaiset flashbackit ja sisäinen kriitikko, Miten selvitä flashbackeistä, Syyllisyys ja häpeä, sokeus väkivallalle, Tunnista tekijät, jotka vahvistavat traumasidosta).
3) Kolmanneksi pyri löytämään elämääsi turvallisia ihmissuhteita, jotta saat aitoja kokemuksia siitä, miltä turvallisuus oikeasti tuntuu. Aidon turvallisuuden kokeminen ei tapahdu hetkessä, vaan kestää aikaa ennenkuin uskaltaa avautua ja luottaa turvalliseenkaan ihmiseen. Näin sen juuri täytyykin mennä, jotta kokemus turvallisuudesta olisi aito. Väkisin luottamalla ei synny aitoa turvallisuutta, vaan luottamuksen kuuluu syntyä ansaittuna. Joskus voi tuntua mahdottomalta löytää turvallisia ihmissuhteita. Joko koko elämänpiiri koostuu eri tavoin turvattomista ihmisistä, tai sosiaalisen ahdistuksen vuoksi koko ajatus uusiin ihmisiin tutustumisesta tuntuu mahdottomalta. Mitä vaikeampi sinun on löytää elämääsi turvallisia ihmissuhteita, sitä enemmän suosittelen turvallisuuden harjoittelemista ensin terapiassa. Terapiasuhde toimii kaiken muun lisäksi myös mallina turvallisesta ihmissuhteesta ja hyvä terapia antaa voimaa tehdä muutoksia pikku hiljaa myös omassa elämässään. (Ks. liittyen myös: Narsistisen suhteen jälkeen: Varo idealisaatiota, Narsistisen suhteen jälkeen: Miten pitää rajoja yllä, Manipulointi ja ennenaikaisen luottamuksen synnyttäminen).
Palataan vielä vanhempaani. Oliko hän ihana ja turvallinen kaikin keinoin minua puolustava "pahis", joka oli paha vain muita kohtaan ja rakastava minua kohtaan? Vastaus on tietenkin ei. Tällaisia hahmoja löytyy vain elokuvista (se lienee aika monen pelastumisfantasia, koska näitä hahmoja löytyy niin paljon). Hänen suojelevuutensa oli lopulta enemmän omistavuutta, olin hänen omaisuuttaan. Hän koki, että hänellä oli oikeus käyttää mitä keinoja tahansa, jos jokin elämässäni ei mennyt niin kuin hän halusi. Ei hän kaikista niistä edes minulle kertonut, koska ei sillä ollut väliä, hän kuitenkin teki ne minun hyväkseni. Hän koki oikeudekseen päättää elämästäni monellakin eri tavalla, olinhan hänen. Jos omat ajatukseni tai suunnitelmani eivät soveltuneet hänen suunnitelmiinsa, sain kohdalleni kaikenlaista käännytystyötä. Syvä välinpitämättömyys huokui hänestä niiden asioiden kohdalla, jotka olivat hänestä yhdentekeviä, mutta jollekin muulle tärkeitä. Jos taas hänen ajatuksiinsa ei heti siltä istumalta lähtenyt mukaan, sai kuulla olevansa tyhmä tai itsekäs. Hän ei todellakaan ilmoittanut etukäteen asioista, vaan yhtäkkiä vain sanoi mihin pitää lähteä tai mitää pitää tehdä. Monina päivinä hän vain lähti ja katosi jonnekin mitään sanomatta, ilman että tiesi mihin ja milloin hän oli tulossa takaisin. Hänen moraalikoodistonsa oli joustava, itse hän sai tehdä mitä tahansa ja sille oli aina oikeutus, mutta muut tuomittiin vastaavista teoista. Tavallinen arki oli lopulta jotain ihan muuta kuin pelastusfantasiaa.
Eli ei - en enää halua "pahaa miestä, joka ei antaisi mulle koskaan tapahtua mitään." Se fantasia on valhetta, joka ei koskaan toteudu. Samalla en enää edes halua tulla pelastetuksi (fantasia on tyhjentynyt merkityksestään), vaan haluan seisoa itse omilla jaloillani ja uskoa omiin kykyihini. Olen alkanut näkemään pelastusfantasian epätasa-arvoisena ja arvostamaan enemmän tasa-arvoisempaa kumppanuutta. Haluan elämääni ihmisiä, jotka kohtelevat myös muita ihmisiä ympärillään kunnioittavasti. Nykyään yksi merkittävimmistä tavoista, jolla arvioin ihmisen luotettavuutta on se, miten hän kohtelee muita ympärillään (riippumatta siitä, kuinka kiva hän minulle on). Muistan sen kaiken viehätyksen, mikä pahuuden romantisoinnista syntyi, mutta en koe sitä enää. En myöskään enää häpeä sitä, että joskus koin niin. On luonnollista kokea mielihyvää kiintymyksestä, ja vääristyneessä tilanteessa kiintymyskin on vääristynyttä.
Neiti Kettu
Kommentit
Lähetä kommentti