Rakkaudelliset hetket väkivallan välissä - lieventävä asianhaarako?
Kesäkuun ensimmäisen jälkimainingeissa pohdin tietoisuuden lisäämistä narsistisen väkivallan aiheuttamista reaktioista ja jäljistä, ja sitä, että kognitiivinen dissonanssi mainitaan väärin tulkituimmaksi ominaisuudeksi (ks. World Narcissistic Abuse Awareness Day: Näkymättömät haavat). Olen törmännyt siihen, miten monelle ihmiselle (mukaan lukien ammattilaisia) lause "väkivaltainen ihminen ei ole koko ajan väkivaltainen" on jollain tapaa hyvä asia tai lieventävä asianhaara. Voin muistaa itsenikin muutamia vuosi taaksepäin, ja olisin ajatellut samalla tavalla. Siksi tietoisuuden lisääminen kognitiivisesta dissonanssista ja traumasidoksesta olisi olennaisen tärkeää.
Väkivallan jaksottaisuus ei ole lieventävä tekijä, päinvastoin se on traumatisoiva asia, joka aiheuttaa kognitiivista dissonanssia ja traumasidoksen! Kokemus on sekava, epämääräinen, ei tiedä missä mennään, olenko yliherkkä tai onko minussa vikaa, vai onko hänessä vikaa, miksi tunnen näin vaikka asiat näyttävät tältä, kyllähän hän teki sitä muttei hän kuitenkaan tätä, meillä on kuitenkin niin erityislaatuinen suhde, ja niin edelleen. Kohta aletaankin jo puhua siitä, että nämä asiat ovat suhteessa hyviä ja nämä huonoja, ja kumpi vaakakuppi painaa enemmän. Taustalta ei tunnisteta riippuvuutta, jonka vuoristoratasuhde aiheuttaa (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Määrittele rakkaus uudelleen), mahdollista manipulointia (ks. Tunnista manipulointi!) tai traumasidoksen vääristämiä käsityksiä (ks. Traumaattinen kiintyminen (traumatic bonding) ja narsismi).
Kohtaamisen kannalta puhutaan sen sietämisestä, että väkivallan kohteella on sekä lämpimiä että kielteisiä tunteita väkivallan tekijää kohtaan. Olennaista tietysti on kunnioittaa toisen ihmisen tunteita, mutta edelleenkin ymmärretään yhä harvoin, että nämä lämpimät tunteet eivät ole sama asia kuin rakkaus, vaan ne ovat traumasidosta. Joskus puhutaan intohimosta versus rakkaus, mutta ei edelleenkään ymmärretä, että kyseessä ei ole intohimo, vaan traumasidos. Vielä harvemmin tunnutaan ymmärrettävän, että positiiviset muistot ovat toipumisprosessin alussa usein pahimpia tai jopa vaarallisimpia narsistisen väkivallan aiheuttamaan traumaan liittyviä tekijöitä. Kenenkään traumasidosta ei voi väkisin murtaa rikki, se on jokaisen oma prosessi, eli näitä positiivisia muistoja ei voi toiselta ihmiseltä lähteä murskaamaan. On kuitenkin vahingollista, jos muu yhteiskunta tai ammattilaiset vahvistavat toimillaan selviytyjän traumasidosta.
Kun puhutaan narsistisesta suhteesta, jossa väkivallan tekijä ei kykene empatiaan läheistä ihmistä kohtaan ja väkivalta on jaksoittaisesti säännöllistä, ei voida puhua rakkaudellisista jaksoista väkivallan välissä. Rakkaus edellyttää toisen ihmisen kohtaamista, kunnioitusta ja empatiakykyä, joita ei narsistisessa suhteessa esiinny. Sen sijaan "rakkaudelliset hetket" ovat idealisaatiota, aiempien tekojen hyvittelyä, tekemällä tehtyjä ei aidosti sydämellä mukana olleita tilanteita tai joskus jopa manipulatiivista viettelyä. Osa narsisteista uskoo toteuttavansa rakkautta joillakin hyvillä teoillaan, mutta ongelma piilee siinä, että narsisti ei ole emotionaalisella tasolla kiinni siinä, mitä rakkaus on. He eivät esimerkiksi koe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että he ajattelevat omaa etuaan tavoitellessaan toimivansa muiden hyväksi, sillä kyllähän hänen etunsa = muiden etu. Hänen maailmankuvassaan muut ihmiset ovat osa häntä, jolloin rakkaus on ylipäänsä mahdoton käsite narsistisen suhteen yhteydessä.
Toipumisprosessin aikana oppii myöhemmin ymmärtämään eron rakkauden ja narsistisessa suhteessa koetun nosteen välillä. Siinä on suuri ero, ja tajuaa, ettei edes itse oikeasti kokenut rakkautta. Se oli jotain muuta, ja se jokin muu on usein traumasidos. Tätä eivät välttämättä narsistista suhdetta itse kokeneet ymmärrä, jolloin he voivat luulla selviytyjän traumasidoksen aiheuttamat puheet rakkaudeksi.
Väkivallan tekijää kohtaan voi toki myöhemmin toipumisprosessissa luoda mielessään myötätuntoisen asenteen, jossa ymmärtää ehkä laajemmin hänen taustaansa, mutta ymmärtää myös hänen vahingollisuutensa. Tämä ei kuitenkaan saisi olla ensimmäinen tapa käsitellä asiaa juuri havahtumisen jälkeen, sillä tällöin on suuri riski "spiritual bypassingille" eli hyveen varjolla tehtävälle sivuuttamiselle. "Hän ei ollut koko ajan väkivaltainen" ja "meillä oli niin ihania hetkiä yhdessä" ovat yleisiä tapoja selitellä ja luoda itselleen fantasiamielikuvaa todellisuuden päälle. Jos hän olisi ollut koko ajan väkivaltainen, sinulla ei olisi edessäsi tätä ongelmaa, minkä kohtaat nyt. Tällöin hänen seuransa olisi ollut yksinkertaisesti vastenmielistä, etkä löisi itseäsi jalkaan palaamalla vapaaehtoisesti hänen vaikutuspiiriinsä toistuvasti. On myös jossain määrin mahdotonta, että kukaan ihminen pystyisi olemaan 100% koko ajan väkivaltainen. Jossain vaiheessa on aina myös seesteisempi hetki, ei siksi, että se kuvaisi rakkautta, vaan siksi, ettei aina ole tarvetta olla väkivaltainen.
Pete Walkerin (Complex PTSD - From surviving to thriving) mukaan on hyvin tärkeää, että väkivaltaa kokenut jättää jossain vaiheessa toipumisprosessissaan "hyveellisyyden" taakse ja antautuu epäoikeudenmukaisuutta kokeneen sisäisen lapsensa vihaisille purkauksille. Olen samaa mieltä ja mielestäni tärkein asia toipumisessa on se, että tunnistaa väkivallan väkivallaksi ja tunnistaa olleensa uhri (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Syyllisyys ja häpeä, sokeus väkivallalle , Kun vanhempi on kaltoinkohteleva - osa 2/2). Kaikki eivät pidä uhri-sanasta, eikä sillä tarvitsekaan kuvata nykyistä itseään, mutta on tärkeää tunnistaa olleensa uhri. Todellisuuden kohtaaminen ilman tukeutumista pinnalle luotuun vahvuuteen ja pärjäämiseen on hyvin haastavaa, mutta tärkeää. Tämä ei tarkoita, että jatkuva kielteisyys, viha tai katkeruus olisivat tavoitteita. Se tarkoittaa, että (myös) tarrautuminen vahvuuteen jumiuttaa toipumisen, eikä traumasidos pääse hellitämään. Niin kauan, kun ylläpitää traumasidokseen liittyviä käsityksiä narsistisen suhteen sisältämästä rakkaudesta, on taipuvainen toistamaan samankaltaisia kaavoja elämässään. Uhriksi joutumisen kieltäminen on usein yhteydessä alitajuiseen tai tietoiseen itsensä syyttelyyn, joka luo samalla sekä illuusiota tilanteen hallitsemisesta (kun on itse aiheuttanut sen, voisi jotenkin vaikuttaa siihen) että ylläpitää vääristyneitä tapoja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.
Toipuminen on prosessi, jossa joutuu muuttamaan koko ajatusmaailmansa ja luomaan uuden. Ehkä näin ei olisi ihan jokaisen kohdalla, jos tietoisuus narsistisesta väkivallasta ja sen aiheuttamista reaktioista olisi yleisempää. Vähintäänkään kukaan selviytyjä ei joutuisi käymään vuosikausia tyhjässä terapiassa, tulemaan mitätöidyksi tai jopa uudelleen traumatisoitumaan ammattilaisen taholta, jos tietoisuus olisi yleisempää.
Neiti Kettu
ks. myös:
Empatia-ansa näyttäytyy narsistisessa suhteessa
Miksi on vaarallista ajatella, että olet ollut "yhtä paha" narsistia kohtaan?
Väkivallan jaksottaisuus ei ole lieventävä tekijä, päinvastoin se on traumatisoiva asia, joka aiheuttaa kognitiivista dissonanssia ja traumasidoksen! Kokemus on sekava, epämääräinen, ei tiedä missä mennään, olenko yliherkkä tai onko minussa vikaa, vai onko hänessä vikaa, miksi tunnen näin vaikka asiat näyttävät tältä, kyllähän hän teki sitä muttei hän kuitenkaan tätä, meillä on kuitenkin niin erityislaatuinen suhde, ja niin edelleen. Kohta aletaankin jo puhua siitä, että nämä asiat ovat suhteessa hyviä ja nämä huonoja, ja kumpi vaakakuppi painaa enemmän. Taustalta ei tunnisteta riippuvuutta, jonka vuoristoratasuhde aiheuttaa (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Määrittele rakkaus uudelleen), mahdollista manipulointia (ks. Tunnista manipulointi!) tai traumasidoksen vääristämiä käsityksiä (ks. Traumaattinen kiintyminen (traumatic bonding) ja narsismi).
Kohtaamisen kannalta puhutaan sen sietämisestä, että väkivallan kohteella on sekä lämpimiä että kielteisiä tunteita väkivallan tekijää kohtaan. Olennaista tietysti on kunnioittaa toisen ihmisen tunteita, mutta edelleenkin ymmärretään yhä harvoin, että nämä lämpimät tunteet eivät ole sama asia kuin rakkaus, vaan ne ovat traumasidosta. Joskus puhutaan intohimosta versus rakkaus, mutta ei edelleenkään ymmärretä, että kyseessä ei ole intohimo, vaan traumasidos. Vielä harvemmin tunnutaan ymmärrettävän, että positiiviset muistot ovat toipumisprosessin alussa usein pahimpia tai jopa vaarallisimpia narsistisen väkivallan aiheuttamaan traumaan liittyviä tekijöitä. Kenenkään traumasidosta ei voi väkisin murtaa rikki, se on jokaisen oma prosessi, eli näitä positiivisia muistoja ei voi toiselta ihmiseltä lähteä murskaamaan. On kuitenkin vahingollista, jos muu yhteiskunta tai ammattilaiset vahvistavat toimillaan selviytyjän traumasidosta.
Kun puhutaan narsistisesta suhteesta, jossa väkivallan tekijä ei kykene empatiaan läheistä ihmistä kohtaan ja väkivalta on jaksoittaisesti säännöllistä, ei voida puhua rakkaudellisista jaksoista väkivallan välissä. Rakkaus edellyttää toisen ihmisen kohtaamista, kunnioitusta ja empatiakykyä, joita ei narsistisessa suhteessa esiinny. Sen sijaan "rakkaudelliset hetket" ovat idealisaatiota, aiempien tekojen hyvittelyä, tekemällä tehtyjä ei aidosti sydämellä mukana olleita tilanteita tai joskus jopa manipulatiivista viettelyä. Osa narsisteista uskoo toteuttavansa rakkautta joillakin hyvillä teoillaan, mutta ongelma piilee siinä, että narsisti ei ole emotionaalisella tasolla kiinni siinä, mitä rakkaus on. He eivät esimerkiksi koe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että he ajattelevat omaa etuaan tavoitellessaan toimivansa muiden hyväksi, sillä kyllähän hänen etunsa = muiden etu. Hänen maailmankuvassaan muut ihmiset ovat osa häntä, jolloin rakkaus on ylipäänsä mahdoton käsite narsistisen suhteen yhteydessä.
Toipumisprosessin aikana oppii myöhemmin ymmärtämään eron rakkauden ja narsistisessa suhteessa koetun nosteen välillä. Siinä on suuri ero, ja tajuaa, ettei edes itse oikeasti kokenut rakkautta. Se oli jotain muuta, ja se jokin muu on usein traumasidos. Tätä eivät välttämättä narsistista suhdetta itse kokeneet ymmärrä, jolloin he voivat luulla selviytyjän traumasidoksen aiheuttamat puheet rakkaudeksi.
Väkivallan tekijää kohtaan voi toki myöhemmin toipumisprosessissa luoda mielessään myötätuntoisen asenteen, jossa ymmärtää ehkä laajemmin hänen taustaansa, mutta ymmärtää myös hänen vahingollisuutensa. Tämä ei kuitenkaan saisi olla ensimmäinen tapa käsitellä asiaa juuri havahtumisen jälkeen, sillä tällöin on suuri riski "spiritual bypassingille" eli hyveen varjolla tehtävälle sivuuttamiselle. "Hän ei ollut koko ajan väkivaltainen" ja "meillä oli niin ihania hetkiä yhdessä" ovat yleisiä tapoja selitellä ja luoda itselleen fantasiamielikuvaa todellisuuden päälle. Jos hän olisi ollut koko ajan väkivaltainen, sinulla ei olisi edessäsi tätä ongelmaa, minkä kohtaat nyt. Tällöin hänen seuransa olisi ollut yksinkertaisesti vastenmielistä, etkä löisi itseäsi jalkaan palaamalla vapaaehtoisesti hänen vaikutuspiiriinsä toistuvasti. On myös jossain määrin mahdotonta, että kukaan ihminen pystyisi olemaan 100% koko ajan väkivaltainen. Jossain vaiheessa on aina myös seesteisempi hetki, ei siksi, että se kuvaisi rakkautta, vaan siksi, ettei aina ole tarvetta olla väkivaltainen.
Pete Walkerin (Complex PTSD - From surviving to thriving) mukaan on hyvin tärkeää, että väkivaltaa kokenut jättää jossain vaiheessa toipumisprosessissaan "hyveellisyyden" taakse ja antautuu epäoikeudenmukaisuutta kokeneen sisäisen lapsensa vihaisille purkauksille. Olen samaa mieltä ja mielestäni tärkein asia toipumisessa on se, että tunnistaa väkivallan väkivallaksi ja tunnistaa olleensa uhri (ks. Narsistisen suhteen jälkeen: Syyllisyys ja häpeä, sokeus väkivallalle , Kun vanhempi on kaltoinkohteleva - osa 2/2). Kaikki eivät pidä uhri-sanasta, eikä sillä tarvitsekaan kuvata nykyistä itseään, mutta on tärkeää tunnistaa olleensa uhri. Todellisuuden kohtaaminen ilman tukeutumista pinnalle luotuun vahvuuteen ja pärjäämiseen on hyvin haastavaa, mutta tärkeää. Tämä ei tarkoita, että jatkuva kielteisyys, viha tai katkeruus olisivat tavoitteita. Se tarkoittaa, että (myös) tarrautuminen vahvuuteen jumiuttaa toipumisen, eikä traumasidos pääse hellitämään. Niin kauan, kun ylläpitää traumasidokseen liittyviä käsityksiä narsistisen suhteen sisältämästä rakkaudesta, on taipuvainen toistamaan samankaltaisia kaavoja elämässään. Uhriksi joutumisen kieltäminen on usein yhteydessä alitajuiseen tai tietoiseen itsensä syyttelyyn, joka luo samalla sekä illuusiota tilanteen hallitsemisesta (kun on itse aiheuttanut sen, voisi jotenkin vaikuttaa siihen) että ylläpitää vääristyneitä tapoja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.
Toipuminen on prosessi, jossa joutuu muuttamaan koko ajatusmaailmansa ja luomaan uuden. Ehkä näin ei olisi ihan jokaisen kohdalla, jos tietoisuus narsistisesta väkivallasta ja sen aiheuttamista reaktioista olisi yleisempää. Vähintäänkään kukaan selviytyjä ei joutuisi käymään vuosikausia tyhjässä terapiassa, tulemaan mitätöidyksi tai jopa uudelleen traumatisoitumaan ammattilaisen taholta, jos tietoisuus olisi yleisempää.
Neiti Kettu
ks. myös:
Empatia-ansa näyttäytyy narsistisessa suhteessa
Miksi on vaarallista ajatella, että olet ollut "yhtä paha" narsistia kohtaan?
Kommentit
Lähetä kommentti